Tänään näin

Tästä blogista on tullu mulle tosi tärkeä, ihan yhtäkkiä. En ymmärrä syytä.
Oon ekoja kertoja kirjotellu blogia joskus puoltoista vuotta sitten ja poistanu aina kaikki, mutta nyt oon alkanau käymään täällä vähän useammin.


No mikäs siinä. On se mukava että on joku paikka minne kertoa asioitaan ja postailla kaikki läskiahdistus. Mulla on meinaan kauhea luottamuspula, kaikkiin. Koko tässä maailmassa ei oo yhtään ihmistä joka tietäis mun ajatuksista tai muuta.

Se tuntuu tosi turhalta välillä. Kukaan ei tiedä sitä tuskaa, mitä kaikki tämä tuo mukanaan. Kukaan ei edes tiedä, että syön lääkkeitä paniikkihäiriöön, tai että mä laihdutan pakonomasesti. Kukaan ei tiedä että olen (vaihtelevasti) uskossa, tai että kotona asiat ei oo ihan kunnossa.

Just viimeks kun sain paniikkikohtauksen, joka tosin ei ollu kauheen voimakas, mietin miten kamalaa olis, jos mun elämässä ois joku. Se tuntuu kauheen ahdistavalta.
Pitäiskö mun ottaa mun elämään joku, joka tietää musta kaiken ? Joku joka on aina läsnä, jopa sillon kun mä oon huonoimmillani. Kun mulla on kauhee paniikkikohtaus ja kaikki on päin persettä.

Tulin hyvin selkeesti siihen tulokseen, että en vois ikinä asua kenenkään kanssa samassa asunnossa. Se ois kamalaa.

On mulla paljon kavereita, ei siinä mitään. Aina on koulussa joku kenen viereen istua tunneilla, kenen luokse mennä välkällä, joskus jopa kylään jonkun luokse. Mutta ei enempää. Joskus tääkin ahdistaa.

Oon seurustelukumppanin kanssa luovuttanu aikaa sitten, en sellasta ikinä aio hankkia. Musta on vaan yksinkertasesti niin älyttömän vaikeeta luovuttaa ja kertoa kaikki jollekkin toiselle. En oo sitä ikinä tehny, joten en varmaan osaisikaan enää. Olen aina ollut tällainen, mutta se on nyt vasta ruvennut haittaamaan elämääni. Tai no haittaamaan ja haittaamaan. Kyllä tämän kanssa elää, joskus se vain ahdistaa.

Olen myös pohtinut, että nyt kun olen löytänyt tämän bloggaamisen ihanuuden, että entä sitten kun kirjoittaminenkaan ei enää auta.

Se tulee kun tulee, mutta pelolla odotan sitä, kun kaikki ahdistus alkaa ylitsevuotavasti valua minusta yli, eikä tämä blogipostaaminenkaan vie sitä enää pois.

Voisin edes kerran yrittää elää hetkessä, ja lopettaa tämän ikuisen tulevaisuuden pohtimisen. Cheers.