avaan uuden blogin.
taisin paljastua, tai sitten olen vain liian säikky.
saatatte törmäillä minuun muualla mutta tämä oli nyt tämän teekupin loppu.
kiitän rakkaat ystävät.
maanantai 18. tammikuuta 2010
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
ehkä ennen jouluu tajuun mikä mus on pielessä
kädet sidottuina hakkaan päätä samaan seinään
niin lujaa että naapurikaan enää unii ei nää
ihmekkös tuo et mielenrauha haurasta kuin lasi
joulukalenterin joka luukun takana kuvasi
mä taidan tietää mitä toivoa lahjaksi
ja usko pois jäät sillä listalla mun ainoaksi
tai no ehkä kaksi lisäystä vielä:
maailmanrauha sekä äitillekin jotain pientä
oot yhtäaikaa päivieni ilo sekä kirous
ja ehkä siinä onki joku kieroutunu hienous
mut nyt ja tässä en pysty havaitsemaan
muuta kun tän turhautumisen ja kait se vaan
sitä onkin lähinnä, siis aika huono diili
mut minkäs teen ku juuttunu oon niin pahasti suhun kiinni
Maanantaina en saa unta, vaikka lupasin yrittää. Tiistai pyörii mielessä. Rise Against tulee vihdoin Suomeen, odotettu ei ollakkaan kuin kolme vuotta.
Silti jokin menee edelle.
Olen paikalla ensimmäinen, syön jogurttia ja mysliä, termosmukista teetä. Se on edelleen niin kuumaa että polttaa kielen. Kaapelitehdas on kaunis usvaisena lokakuun aamuna kello 6.00. M myöhästyy ensimmäisestä bussista, tuskinpa edes yritti tosissaan, taitaa pitää minua hulluna. Mutta tahdon olla täällä ennen A:ta, ei muilla 2698 ihmisellä olekkaan mitään väliä. Kahdeksalta ymmärrän kiertää kaapelin oikealla puolelle, siellä on jo kaksi ihmisitä. He ovat mukavia ja lämpimiä heti alusta saakka ja miten minäkin löysin juuri itsesäni sosiaalisen puolen. Juttelemme paljon, kaikilla on hauskaa. Emme tunne toisiamme tosiaankaan, mutta hauskaa on. Opettelemme tuntemaan, pelaamme Trivial Pursuitia, vettä tihuttaa ja Lauttasaaren näkee jo kohta kaiken usvan tieltä. On tiistai ja kaikki ovat töissä tai kouluissa. Muutaman tunnin kuluttua pihaan kaartaa taksi, J tuli turusta. Söpö poika, ollakseen emo.
Ihmisiä on kymmeneen mennessä jo 7 ja kaikki juttelevat toisilleen. Ohikulkijat katselevat outoa ja värikästä nuorisojengiä, joka istuu aamusta asti pihalla, useimmat pukeutuneet mustaan/muihin maanläheisiin väreihin. Puheensorina on taukoamatonta. Minulla on ylläni kahdet sukat, sekä E3:n villasukat, farkut, t-paita, äidin vanha vihreä-ruudullinen villapaita ja huppari. Laukun päällä makaa Fidasta ostettu khakinvihreä, itsetehty takki. J:n kaveri saapuu, toinen J, mutta sanottakoon häntä vaikkapa VJ:ksi.
J katsoo minuun aina välillä pitkään, mutta koska hän oli pitkään ryhmän ainoa poika, saa hän huomiota myös muilta tytöiltä. VJ-vaikuttaa hiljaiselta, aluksi en edes kuullut hänen nimeään. Illan kuluessa juttelemme paljon, hän on hauska ja puhuu paljon pelkästään minulle. Muista hän ei ole ehkä yhtä söpö kuin minusta, mutta charmi silti vetoaa minuun. Ovia availlaan ja seisomme VJ:n kanssa vierekkäin, hän kiertää oven toiselle puolelle. Juttellemme pitkään. Syön pipareita, joita leivon edellisenä iltana. Outo maku, täällähän on sipulia. Kaikki nauramme; taidat olla aika pro-kokki. A:ta, E:ta ja L:ää ei näy.
Ehkä unohdan heidät nyt.
Hieman ennen ovien avaamista kuulen että joku huutaa. E ja L vilkuttavat iloisesti. A varaa paikkoja.
Kiva nähdä! Jutellaan sisällä lisää.
Juoksen narikkaan ja lavan eteen. Ihmisiä puskee päälle. Kurottelen ja näen A:n. Hän on porukasta ensimmäiseksi sisällä. Petyn, hän todellakin on leikannut kuuluisat rastansa pois. Yritän huitoa, melkein kaadan koko eturivin, mutta ei hän huomaa.
Monen tunnin odotus ja keikka alkaa. Ihmisiä kaikkialla, jokainen riehuu. Olen hieman liian lyhyt eturiviin, ihmiset kiipeilevät päälleni. Huomaan rautatablettieni jääneen kotiin. Syömättömyydestä johtuen kehoni on heikko.
Pyörryttää.
Kaadun ja lyön pääni rautaiseen turva-aitaan.
Turvamiehet nostavat minut pois, tärisen kauttaaltaan.
Viereeni tuodaan hysteerisesti itkevä tyttö. Seinän takana rauhoittuvat humalassa olevat häiriköt. Ensimmäinen tauko ennen encorea, koko bändi tulee katsomaan meitä. Kitaristi Zach yrittää jutella minulle, mutta normaalisti englanninkielinen ajatukseni on täysin katki. En kykene edes nostamaan vesipulloa huulilleni. Zach tuo meille plektrat ja on pahoillaan.
Pääsemme takaisin yleisöön, itkisin jos kehtaisin. Kauneimmat kappaleet alkavat juuri, mutta olen keskittynyt etsimään yleisöstä A:ta. Ei näy, liikaa ihmisiä. Hiki lentää kasvoilleni valtavina pisaroina ja tuntuu lähinnä virkistävältä. Viimein parituntinen keikka on ohi ja valtava ihmismassa valuu pois. Menen etsimään eturiviin jääneitä kenkiäni ja elintärkeää 'bob marley/jamaica'-pipoani. Tila on jo melkein tyhjä, mutta narikassa on parisataa ihmistä, kevyesti. Varmasti tuhat.
Törmään yhtäkkiä A:han, hän juttelee pojalle jota en tunne. Hän ei huomaa minua, heilautan kenkäparia merkiksi.
'Viiden vuoden odotus oli sitten tässä'.
Perinteisesti, aina samat asiat, mutta isommin, hienommin ja paremmin kuin minulla. Vaatimattomat 3 vuotta. Juttelemme suhteellisen kauan. En ole koskaan jutellut hänelle edes 10 minuuttia yhteen menoon.
A luulee minun vihaavan häntä.
Jatkan matkaani ja löydän M:n. Oli lähteny pois eturivistä jo ensimmäisen kappaleen aikana. Makaamme lattialla, hiestä märkänä. Minua pyörryttää, mutta en voi juoda, sillä annoin loput veteni A:lle.
Menen moikkaamaan E:tä, kiva nähdä taas, mihin sä L:n jätit.
Lähden katsomaan josko narikassa olisi tilaa, ei ole. Olen menossa M:n luo, mutta näen A:n. Se sama poika yrittää mennä vielä juttelemaan hänelle, mutta A kuiskaa jotain, osoittaa minua ja lähtee. 'tiiätkö mistä tästä mestasta saa jotain muuta kun alkomahoolia'
Pidän A:n murteesta. Kaikki samalta seudulta tulevat ystäväni puhuvat samalla tavalla.
Ehkä alhaalla oli limuautomaatti, en ole varma.
Makaamme M:n kanssa lattialla vielä hetken ja valumme narikkaa kohden. Edelleen satoja ihmisiä. Minua huippaa edelleen, menen ovelle odottamaan. Saisinko happea, M jää jonoon. Näen VJ:n, pitkästä aikaa, nauran. Hän sanoo jotain, en kuule. Hymyilen ujosti ja hän lähtee. Koko valtavasta jengistä jonka tapaan, VJ asuu lähimpänä. Vuosaareen pääsee nopeasti metrolla, mutta en tiedä missäpäin hän asuu.
E ja L tulevat, juttelen heille hetken. L on aina yhtä letkeä ja E äänekäs. Ihania persoonia, rakastan. M saapuu ja E ja L menevät pihalle.
Siirrymme M:n kanssa ulos, josko minulla olisi jotain syötävää. LIDL:n sipsejä, yäk. Pakko ottaa, muuten pyörryn metroon. Näen A:n, raukka harhailee pihalla yksin. Istumme kävelytien laidassa M:n kanssa, on pimeää mutta A huomaa kun puolihuolimattomasti moikkaan.
E ja L on kateissa. Lähtiköhän ne jo.
Tuolla ne kerää pulloja. Osoitan rakennuksen nurkkaan.
A lähtee ja M ehdottaa nukkumaanmenoa. Kello on 23.05. Valehtelen, että viimeinen metro lähtee 23.15, emme ehdi. Lämmitellään vielä hetki. Ai pakkasessa M nauraa.
Olen kaivannut tätäkin. Minne meidän yhteytemme katosi? Vaikeaa istua koulunpenkillä, kun kukaan ei ymmärrä kokonaista tarinaa, yhdestä ainoasta katseesta. Messengerissä viestit on helppo ymmärtää väärin ja M tuntuu kaukaiselta. Edes pienen hetken tunnen sen taas. Minua hymyilyttää ja nousen seisomaan ja hyppelehdin.
A hyökkää istumaan paikalleni. Löysin ne, niin nyt voin tulla tänne hengaamaan teijän kanssa.
Jäädyn henkisesti.
'Tajusin tossa justiinsa, etten oo syöny mitään 14 tuntiin.' Säpsähdän.
'Sehän on paljon! Ota tästä sipsejä, vaikka eivät olekkaan kovin ekologisia ja eettisesti valmistettuja. Taattua LIDL-laatua.'
'LIDL on aika hyvä', vastaa A.
'Ai missä mielessä.'
'No ehkei, mutta kyllä nää nyt menee.'
Kertoo tarinaa julisteesta, oli nähnyt minut jo jonossa, vaikuttaa olevan täpinöissään. Ensimmäisetä kertaa tajuan, miten mukava A oikeasti on.
Pitäiskö mennä, että ehditään E:n ja L:n kanssa vikaan metroon.
Koska se menee, kysyn.
En tiiä, mutta vois mennä kattomaan.
M katsoo minuun ja valun taas valheeseen.
Se meni jo, joudutte kävelemään.
Voihan vesipuhveli. A lähtee hetken kuluttua etsimään muita ja me M:n kanssa lähdemme kävelemään keskustaan. Kierrämme toiselta kujalta kuin A, E ja L, mutta kuitenkin seuraavassa mutkassa törmäämme heihin.
Miten täältä pääsee keskustaan.
No ihan pelkkää suoraa.
Juttelen E:n kanssa, muut kävelevät edellä. A vilkuilee olkansa yli. Lopulta E, A ja L menevät edeltä nopeampaa, me valumme M:n kanssa kaukana perässä.
Kilometrin jälkeen A huitoo tien varressa. Huidon takaisin ja osoitan oikeaa tienhaaraa.
Sen jälkeen hän ei enää katso taakseen.
00.25 lähtee aamuyön bussivuoro. Oltaisiin oltu tunti sitten jo metrossa, mutta minä olen onnellinen näin. Rautatieasemalla näemme kaksi tyttöä, jotka olivat jonossa mukana. Menemme juttelemaan, he ovat kateellisia plektrastani. Niin oli A:kin. Nyt meidän pitää mennä bussiin.
Asunnolla on vielä valot, kämppikseni eivät nuku vielä. Iltapalaksi minulle jogurttia ja piparitaikinaa, M syö tonnikalaa. Toisella keliakia ja toinen on kasvissyöjä. Nukahdamme kaatopaikanomaiseen huoneeseeni. M:n patja mahtaa olla epämukava, se on pienen lattiani keskellä, valtavan tavarakasan päällä, pohdin juuri ennen kuin nukahdan.
Aamulla kello herättää liian aikaisin.
Minua hävettää päähänpinttymäni A:sta. En ole ihastunut häneen, mutta miksi välitän niin paljon?
E2 kysyi joskus Miksi sä oot sille niin ilkeä, kun sehän yrittää olla sun kaveri.
S uteli taannoin miksi en laitaisi rastoja, sopisivat tyyliini ja korostaisivat persoonaani.
Olen kyllä harkinnut, mutta A:llakin on ja ollaan jo ihan tarpeeksi samanlaisia, en tahdo että ihmiset enää jankuttaa tästä.
Miksi sä aina mietit mitä A tekee, kysyy S
En tiedä.
Se on totta, ei hajuakaan.
Minulla meni tiistainkin jälkeen 3 päivää pyytää A:ta kaveriksi Facebookissa, sekin oli jo todella saavutus. Olemme tunteneet/tietäneet toisemme jo 1½vuotta. (Onko siitä jo niin kauan? Aika on petollista)
Lauantaina varaan paikkani Maata Näkyvissä festareille ja varmistaakseni, että törmään A:han, ilmoittaudun töihin ruokalaan. Sekin on kasvissyöjä ja tulee varmasti erikoisruokajonoon lounaalla.
Keskiviikkona näin vanhoja kavereitani entiseltä paikkakunnaltani, niillä oli joku koulun järjestämä matka. Ai et enää dissaa A:ta. No onhan se ihan mukava.
Kävelemme level7:aan. Juttelen O:lle paljon. Loistava poika, olenkin kaivannut sitä. Ja puheesta päätellen tunne on molemminpuolinen. Kyllä tästä vielä pääministeri tulee. Nauramme. Paljon vanhoja luokkakavereita, muistaakohan A2 vielä, kun meillä oli juttua? Tuskinpa. Huomaan että hän onkin oikeasti hauska, eikä vain hyvännäköinen.
Torstaina menen kaverini kanssa katsomaan JTS:n finaaleja. A:n yksi parhaista kavereista pääsi finaaliin, nuorempi kuin muut. Mukava heppu tämäkin. Rautatieaseman tunnelissa tunnistan bloggaajan, mutta olen aivan liian ujo mennäkseni juttelemaan. Olisi pelottavaa jos joku tietäisi mitä ajattelen ja näkisi miltä näytän. Näitä kahta maailmaa en halua sekoittaa.
Huomenna näen J:n ensimmäistä kertaa viikkoon, en tiedä oliko hän matkoilla vai kipeä, mutta pelkään, että en välitäkkään tästä kiehtovasta ihmisestä enää. Vaikka kaipaan sitä tunnetta, kun yhdestä katseesta tunnen hänen istuvan viereeni vilkkaalla käytävällä.
En pysty tähän, olen liian sekaisin.
niin lujaa että naapurikaan enää unii ei nää
ihmekkös tuo et mielenrauha haurasta kuin lasi
joulukalenterin joka luukun takana kuvasi
mä taidan tietää mitä toivoa lahjaksi
ja usko pois jäät sillä listalla mun ainoaksi
tai no ehkä kaksi lisäystä vielä:
maailmanrauha sekä äitillekin jotain pientä
oot yhtäaikaa päivieni ilo sekä kirous
ja ehkä siinä onki joku kieroutunu hienous
mut nyt ja tässä en pysty havaitsemaan
muuta kun tän turhautumisen ja kait se vaan
sitä onkin lähinnä, siis aika huono diili
mut minkäs teen ku juuttunu oon niin pahasti suhun kiinni
Maanantaina en saa unta, vaikka lupasin yrittää. Tiistai pyörii mielessä. Rise Against tulee vihdoin Suomeen, odotettu ei ollakkaan kuin kolme vuotta.
Silti jokin menee edelle.
Olen paikalla ensimmäinen, syön jogurttia ja mysliä, termosmukista teetä. Se on edelleen niin kuumaa että polttaa kielen. Kaapelitehdas on kaunis usvaisena lokakuun aamuna kello 6.00. M myöhästyy ensimmäisestä bussista, tuskinpa edes yritti tosissaan, taitaa pitää minua hulluna. Mutta tahdon olla täällä ennen A:ta, ei muilla 2698 ihmisellä olekkaan mitään väliä. Kahdeksalta ymmärrän kiertää kaapelin oikealla puolelle, siellä on jo kaksi ihmisitä. He ovat mukavia ja lämpimiä heti alusta saakka ja miten minäkin löysin juuri itsesäni sosiaalisen puolen. Juttelemme paljon, kaikilla on hauskaa. Emme tunne toisiamme tosiaankaan, mutta hauskaa on. Opettelemme tuntemaan, pelaamme Trivial Pursuitia, vettä tihuttaa ja Lauttasaaren näkee jo kohta kaiken usvan tieltä. On tiistai ja kaikki ovat töissä tai kouluissa. Muutaman tunnin kuluttua pihaan kaartaa taksi, J tuli turusta. Söpö poika, ollakseen emo.
Ihmisiä on kymmeneen mennessä jo 7 ja kaikki juttelevat toisilleen. Ohikulkijat katselevat outoa ja värikästä nuorisojengiä, joka istuu aamusta asti pihalla, useimmat pukeutuneet mustaan/muihin maanläheisiin väreihin. Puheensorina on taukoamatonta. Minulla on ylläni kahdet sukat, sekä E3:n villasukat, farkut, t-paita, äidin vanha vihreä-ruudullinen villapaita ja huppari. Laukun päällä makaa Fidasta ostettu khakinvihreä, itsetehty takki. J:n kaveri saapuu, toinen J, mutta sanottakoon häntä vaikkapa VJ:ksi.
J katsoo minuun aina välillä pitkään, mutta koska hän oli pitkään ryhmän ainoa poika, saa hän huomiota myös muilta tytöiltä. VJ-vaikuttaa hiljaiselta, aluksi en edes kuullut hänen nimeään. Illan kuluessa juttelemme paljon, hän on hauska ja puhuu paljon pelkästään minulle. Muista hän ei ole ehkä yhtä söpö kuin minusta, mutta charmi silti vetoaa minuun. Ovia availlaan ja seisomme VJ:n kanssa vierekkäin, hän kiertää oven toiselle puolelle. Juttellemme pitkään. Syön pipareita, joita leivon edellisenä iltana. Outo maku, täällähän on sipulia. Kaikki nauramme; taidat olla aika pro-kokki. A:ta, E:ta ja L:ää ei näy.
Ehkä unohdan heidät nyt.
Hieman ennen ovien avaamista kuulen että joku huutaa. E ja L vilkuttavat iloisesti. A varaa paikkoja.
Kiva nähdä! Jutellaan sisällä lisää.
Juoksen narikkaan ja lavan eteen. Ihmisiä puskee päälle. Kurottelen ja näen A:n. Hän on porukasta ensimmäiseksi sisällä. Petyn, hän todellakin on leikannut kuuluisat rastansa pois. Yritän huitoa, melkein kaadan koko eturivin, mutta ei hän huomaa.
Monen tunnin odotus ja keikka alkaa. Ihmisiä kaikkialla, jokainen riehuu. Olen hieman liian lyhyt eturiviin, ihmiset kiipeilevät päälleni. Huomaan rautatablettieni jääneen kotiin. Syömättömyydestä johtuen kehoni on heikko.
Pyörryttää.
Kaadun ja lyön pääni rautaiseen turva-aitaan.
Turvamiehet nostavat minut pois, tärisen kauttaaltaan.
Viereeni tuodaan hysteerisesti itkevä tyttö. Seinän takana rauhoittuvat humalassa olevat häiriköt. Ensimmäinen tauko ennen encorea, koko bändi tulee katsomaan meitä. Kitaristi Zach yrittää jutella minulle, mutta normaalisti englanninkielinen ajatukseni on täysin katki. En kykene edes nostamaan vesipulloa huulilleni. Zach tuo meille plektrat ja on pahoillaan.
Pääsemme takaisin yleisöön, itkisin jos kehtaisin. Kauneimmat kappaleet alkavat juuri, mutta olen keskittynyt etsimään yleisöstä A:ta. Ei näy, liikaa ihmisiä. Hiki lentää kasvoilleni valtavina pisaroina ja tuntuu lähinnä virkistävältä. Viimein parituntinen keikka on ohi ja valtava ihmismassa valuu pois. Menen etsimään eturiviin jääneitä kenkiäni ja elintärkeää 'bob marley/jamaica'-pipoani. Tila on jo melkein tyhjä, mutta narikassa on parisataa ihmistä, kevyesti. Varmasti tuhat.
Törmään yhtäkkiä A:han, hän juttelee pojalle jota en tunne. Hän ei huomaa minua, heilautan kenkäparia merkiksi.
'Viiden vuoden odotus oli sitten tässä'.
Perinteisesti, aina samat asiat, mutta isommin, hienommin ja paremmin kuin minulla. Vaatimattomat 3 vuotta. Juttelemme suhteellisen kauan. En ole koskaan jutellut hänelle edes 10 minuuttia yhteen menoon.
A luulee minun vihaavan häntä.
Jatkan matkaani ja löydän M:n. Oli lähteny pois eturivistä jo ensimmäisen kappaleen aikana. Makaamme lattialla, hiestä märkänä. Minua pyörryttää, mutta en voi juoda, sillä annoin loput veteni A:lle.
Menen moikkaamaan E:tä, kiva nähdä taas, mihin sä L:n jätit.
Lähden katsomaan josko narikassa olisi tilaa, ei ole. Olen menossa M:n luo, mutta näen A:n. Se sama poika yrittää mennä vielä juttelemaan hänelle, mutta A kuiskaa jotain, osoittaa minua ja lähtee. 'tiiätkö mistä tästä mestasta saa jotain muuta kun alkomahoolia'
Pidän A:n murteesta. Kaikki samalta seudulta tulevat ystäväni puhuvat samalla tavalla.
Ehkä alhaalla oli limuautomaatti, en ole varma.
Makaamme M:n kanssa lattialla vielä hetken ja valumme narikkaa kohden. Edelleen satoja ihmisiä. Minua huippaa edelleen, menen ovelle odottamaan. Saisinko happea, M jää jonoon. Näen VJ:n, pitkästä aikaa, nauran. Hän sanoo jotain, en kuule. Hymyilen ujosti ja hän lähtee. Koko valtavasta jengistä jonka tapaan, VJ asuu lähimpänä. Vuosaareen pääsee nopeasti metrolla, mutta en tiedä missäpäin hän asuu.
E ja L tulevat, juttelen heille hetken. L on aina yhtä letkeä ja E äänekäs. Ihania persoonia, rakastan. M saapuu ja E ja L menevät pihalle.
Siirrymme M:n kanssa ulos, josko minulla olisi jotain syötävää. LIDL:n sipsejä, yäk. Pakko ottaa, muuten pyörryn metroon. Näen A:n, raukka harhailee pihalla yksin. Istumme kävelytien laidassa M:n kanssa, on pimeää mutta A huomaa kun puolihuolimattomasti moikkaan.
E ja L on kateissa. Lähtiköhän ne jo.
Tuolla ne kerää pulloja. Osoitan rakennuksen nurkkaan.
A lähtee ja M ehdottaa nukkumaanmenoa. Kello on 23.05. Valehtelen, että viimeinen metro lähtee 23.15, emme ehdi. Lämmitellään vielä hetki. Ai pakkasessa M nauraa.
Olen kaivannut tätäkin. Minne meidän yhteytemme katosi? Vaikeaa istua koulunpenkillä, kun kukaan ei ymmärrä kokonaista tarinaa, yhdestä ainoasta katseesta. Messengerissä viestit on helppo ymmärtää väärin ja M tuntuu kaukaiselta. Edes pienen hetken tunnen sen taas. Minua hymyilyttää ja nousen seisomaan ja hyppelehdin.
A hyökkää istumaan paikalleni. Löysin ne, niin nyt voin tulla tänne hengaamaan teijän kanssa.
Jäädyn henkisesti.
'Tajusin tossa justiinsa, etten oo syöny mitään 14 tuntiin.' Säpsähdän.
'Sehän on paljon! Ota tästä sipsejä, vaikka eivät olekkaan kovin ekologisia ja eettisesti valmistettuja. Taattua LIDL-laatua.'
'LIDL on aika hyvä', vastaa A.
'Ai missä mielessä.'
'No ehkei, mutta kyllä nää nyt menee.'
Kertoo tarinaa julisteesta, oli nähnyt minut jo jonossa, vaikuttaa olevan täpinöissään. Ensimmäisetä kertaa tajuan, miten mukava A oikeasti on.
Pitäiskö mennä, että ehditään E:n ja L:n kanssa vikaan metroon.
Koska se menee, kysyn.
En tiiä, mutta vois mennä kattomaan.
M katsoo minuun ja valun taas valheeseen.
Se meni jo, joudutte kävelemään.
Voihan vesipuhveli. A lähtee hetken kuluttua etsimään muita ja me M:n kanssa lähdemme kävelemään keskustaan. Kierrämme toiselta kujalta kuin A, E ja L, mutta kuitenkin seuraavassa mutkassa törmäämme heihin.
Miten täältä pääsee keskustaan.
No ihan pelkkää suoraa.
Juttelen E:n kanssa, muut kävelevät edellä. A vilkuilee olkansa yli. Lopulta E, A ja L menevät edeltä nopeampaa, me valumme M:n kanssa kaukana perässä.
Kilometrin jälkeen A huitoo tien varressa. Huidon takaisin ja osoitan oikeaa tienhaaraa.
Sen jälkeen hän ei enää katso taakseen.
00.25 lähtee aamuyön bussivuoro. Oltaisiin oltu tunti sitten jo metrossa, mutta minä olen onnellinen näin. Rautatieasemalla näemme kaksi tyttöä, jotka olivat jonossa mukana. Menemme juttelemaan, he ovat kateellisia plektrastani. Niin oli A:kin. Nyt meidän pitää mennä bussiin.
Asunnolla on vielä valot, kämppikseni eivät nuku vielä. Iltapalaksi minulle jogurttia ja piparitaikinaa, M syö tonnikalaa. Toisella keliakia ja toinen on kasvissyöjä. Nukahdamme kaatopaikanomaiseen huoneeseeni. M:n patja mahtaa olla epämukava, se on pienen lattiani keskellä, valtavan tavarakasan päällä, pohdin juuri ennen kuin nukahdan.
Aamulla kello herättää liian aikaisin.
Minua hävettää päähänpinttymäni A:sta. En ole ihastunut häneen, mutta miksi välitän niin paljon?
E2 kysyi joskus Miksi sä oot sille niin ilkeä, kun sehän yrittää olla sun kaveri.
S uteli taannoin miksi en laitaisi rastoja, sopisivat tyyliini ja korostaisivat persoonaani.
Olen kyllä harkinnut, mutta A:llakin on ja ollaan jo ihan tarpeeksi samanlaisia, en tahdo että ihmiset enää jankuttaa tästä.
Miksi sä aina mietit mitä A tekee, kysyy S
En tiedä.
Se on totta, ei hajuakaan.
Minulla meni tiistainkin jälkeen 3 päivää pyytää A:ta kaveriksi Facebookissa, sekin oli jo todella saavutus. Olemme tunteneet/tietäneet toisemme jo 1½vuotta. (Onko siitä jo niin kauan? Aika on petollista)
Lauantaina varaan paikkani Maata Näkyvissä festareille ja varmistaakseni, että törmään A:han, ilmoittaudun töihin ruokalaan. Sekin on kasvissyöjä ja tulee varmasti erikoisruokajonoon lounaalla.
Keskiviikkona näin vanhoja kavereitani entiseltä paikkakunnaltani, niillä oli joku koulun järjestämä matka. Ai et enää dissaa A:ta. No onhan se ihan mukava.
Kävelemme level7:aan. Juttelen O:lle paljon. Loistava poika, olenkin kaivannut sitä. Ja puheesta päätellen tunne on molemminpuolinen. Kyllä tästä vielä pääministeri tulee. Nauramme. Paljon vanhoja luokkakavereita, muistaakohan A2 vielä, kun meillä oli juttua? Tuskinpa. Huomaan että hän onkin oikeasti hauska, eikä vain hyvännäköinen.
Torstaina menen kaverini kanssa katsomaan JTS:n finaaleja. A:n yksi parhaista kavereista pääsi finaaliin, nuorempi kuin muut. Mukava heppu tämäkin. Rautatieaseman tunnelissa tunnistan bloggaajan, mutta olen aivan liian ujo mennäkseni juttelemaan. Olisi pelottavaa jos joku tietäisi mitä ajattelen ja näkisi miltä näytän. Näitä kahta maailmaa en halua sekoittaa.
Huomenna näen J:n ensimmäistä kertaa viikkoon, en tiedä oliko hän matkoilla vai kipeä, mutta pelkään, että en välitäkkään tästä kiehtovasta ihmisestä enää. Vaikka kaipaan sitä tunnetta, kun yhdestä katseesta tunnen hänen istuvan viereeni vilkkaalla käytävällä.
En pysty tähän, olen liian sekaisin.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
kun lopulta kaadun
teen sen näyttävästi
En muista koska olen viimeksi käynyt täällä
tai mistä olen viimeksi puhunut.
En muista mitä minulle kuului.
Tiedän vain, että elämä on tässä ja nyt.
Olin viime perjantaina Anna Puun konsertissa.
Suosittelen lämpimästi kaikille teille, jotka olette eksyneet blogiini. Keikka oli loistava!
Sen loputtua lähdin kotiin. Kello oli puoli yksi, olin yksin hietaniemessä ja totesin, että minun pitää kävellä rautatientorille. Lähes juosten kävelin. Hymyilin ja kyyneleet valuivat poskeani pitkin. Oli yö ja Helsinki oli valoisa. Minulla ei ollut nälkä, vaikken ollut syönyt mitään 7-8 tuntiin. Ihmiset katsoivat minuun pitkään, kun nauroin ja itkin samaan aikaan, kun juoksin erottajalla.
Minä nimittäin tajusin jotain.
Elämä surullisena on ajanhukkaa. Jos ja kun elän täällä vain kerran, miksi tuhlaan sen johonkin näin turhaan? Miksi kuljen aina mieli maassa, en uskalla tehdä, sanoa, puhua tai tehdä mitään uutta, jännittävää, rohkeaa. Koska olen niin ... niin, heikko? Ujo, pelkuri suorastaan!
Olen pari viikkoa ollut eräänlaisella kuurilla. Olen pakottanut itseni syömään, edes kerran päivässä. Ja uskokaa tai älkää, se on todella hankalaa! Syön koulussa ja tulen kotiin. Yritän syödä toistamiseen, aina en muista tai jaksa, mutten moiti tästä itseäni.
Haluan arvostaa itseäni! Haluan itsetunnon!!
Olen ollut koko nuoruuteni niin maassa. Minua on lyöty henkisesti ja fyysisesti, mutta pahin piiskuri olen ollut itse. Nyt yritän kahlita oman ääneni pois, ja elää ilman sitä. Voitteko edes kuvitella?
Melkein itken tätä kirjoittaessani, mikä tekee tekstistäni heikkoa. Olen vain niin väsynyt, turta ja pettynyt tähän ainaiseen ikävään. Olen vihdoinkin -vaikka vain henkisesti- niin pieni. Olen niin loppu.
Minun on pakko yrittää. Koitan kääntää sen tahdonvoiman, millä olen pilannut sieluni 16:ssa vuodessa päälaelleen. Yritän kahlita sen ja saada sen voiman taisteluun terveemmän ja normaalimman elämän puolesta.
Ennen tänne kirjoittamista vilkaisin nopeasti blogipäivityksiä. En tahdo takaisin siihen jamaan.
Blogien nimet kertovat huonosta itsetunnosta ja kuvissa vilahtelevat photoshopein muokatut, tai muuten vain laihuuteensa kuolleet tytöt.
En tahdo sinne. Haluan sieltä pois. En tiedä missä olen, olen ehkä siinä välissä.
Olen niin yksin. Minulla ei ole ketään kenelle tämän kertoisin. En uskalla hakea apua, koska pelkään että minulle nauretaan. Ei minulla ole enää ystäviäkään. Vanhat ystävät tuntuvat vain liukuneen kauas. Tunnun olevan heille vain ilmaa, suorastaan haitta. Tuntuu että he pitävät minua etuoikeutettuna kun olen muuttanut pois. Että olen ylimielinen tai muuta. Tuntuu, että he kaipaavat minua vain jos halauavat saada minulta jotain. He eivät soita ja kysy mitä kuuluu. Saan vain viestejä "Voitko tulla meseen lähettämään ne kuvat". Yritän heittää vitsejä, virittää keskustelua. En onnistu. Mikä on muuttunut? Miksi rakas ystävä olet niin kylmä? Mitä olen tehnyt? Tiettäisittepä vain, mitä käyn läpi! Tuntisittepa minut oikeasti! Tietäisittepä vain, miten heikko olen, vaikka esitän vahvaa! Vaikka kerron, että minulla on täällä jo paljon ystäviä, voin silti olla yksin.
Ymmärtäisittepä vain! Edes kerran.
Ystävät Helsingissä ovat lähinnä kuorta. Olen tuntenut kaikki alle 3kk. Mitä iloa?
En tiedä mitä sanoisin teille. En uskalla käydä täällä. Haluaisin melkein kadota tästä yhteisöstä. En tahdo/halua/uskalla lukea muiden blogeja. En vain voi. En ole tarpeeksi vahva. Se syö minua heti, kun näen jonkun painavan vaikkapa 48kg. En vain pysty. Haluaisin heilauttaa kättäni nyt hyvästiksi tälle alueelle/näille ihmisille elämässäni, mutta en voi. Haluan pitää takaoven auki. En tiedä miksi, tiedän vain että se ei ole turvallista. Haluan tulla tänne vielä ja palata, voittajana tytöt! Haluan palata voittajana, terveellä itsetunnolla! Haluan palata ja rakastaa ja pelastaa teidät kaikki. Haluan vain olla onnellinen. Nyt meni taas tähän, joten
Näkemisiin.
P.s. Haluan vielä rohkaisuksi teille kertoa, että aloitettuani "normaalimmat ruokatavat", en ole lihonnut. En ole myöskään rajusti laihtunut, hieman ehkä, mutta paino ei siis ole noussut. Ehkä runsaan nesteenjuonnin takia. Mutta tiedän, ja uskon, että tämä on minulle hyväksi. Vaikka edelleen heikottaa nousta ylös, niin sydän ei enää hakkaa iltaisin kun menen nukkumaan.
Voisi melkein kuvitella että minulla on kaikki hyvin.
En muista koska olen viimeksi käynyt täällä
tai mistä olen viimeksi puhunut.
En muista mitä minulle kuului.
Tiedän vain, että elämä on tässä ja nyt.
Olin viime perjantaina Anna Puun konsertissa.
Suosittelen lämpimästi kaikille teille, jotka olette eksyneet blogiini. Keikka oli loistava!
Sen loputtua lähdin kotiin. Kello oli puoli yksi, olin yksin hietaniemessä ja totesin, että minun pitää kävellä rautatientorille. Lähes juosten kävelin. Hymyilin ja kyyneleet valuivat poskeani pitkin. Oli yö ja Helsinki oli valoisa. Minulla ei ollut nälkä, vaikken ollut syönyt mitään 7-8 tuntiin. Ihmiset katsoivat minuun pitkään, kun nauroin ja itkin samaan aikaan, kun juoksin erottajalla.
Minä nimittäin tajusin jotain.
Elämä surullisena on ajanhukkaa. Jos ja kun elän täällä vain kerran, miksi tuhlaan sen johonkin näin turhaan? Miksi kuljen aina mieli maassa, en uskalla tehdä, sanoa, puhua tai tehdä mitään uutta, jännittävää, rohkeaa. Koska olen niin ... niin, heikko? Ujo, pelkuri suorastaan!
Olen pari viikkoa ollut eräänlaisella kuurilla. Olen pakottanut itseni syömään, edes kerran päivässä. Ja uskokaa tai älkää, se on todella hankalaa! Syön koulussa ja tulen kotiin. Yritän syödä toistamiseen, aina en muista tai jaksa, mutten moiti tästä itseäni.
Haluan arvostaa itseäni! Haluan itsetunnon!!
Olen ollut koko nuoruuteni niin maassa. Minua on lyöty henkisesti ja fyysisesti, mutta pahin piiskuri olen ollut itse. Nyt yritän kahlita oman ääneni pois, ja elää ilman sitä. Voitteko edes kuvitella?
Melkein itken tätä kirjoittaessani, mikä tekee tekstistäni heikkoa. Olen vain niin väsynyt, turta ja pettynyt tähän ainaiseen ikävään. Olen vihdoinkin -vaikka vain henkisesti- niin pieni. Olen niin loppu.
Minun on pakko yrittää. Koitan kääntää sen tahdonvoiman, millä olen pilannut sieluni 16:ssa vuodessa päälaelleen. Yritän kahlita sen ja saada sen voiman taisteluun terveemmän ja normaalimman elämän puolesta.
Ennen tänne kirjoittamista vilkaisin nopeasti blogipäivityksiä. En tahdo takaisin siihen jamaan.
Blogien nimet kertovat huonosta itsetunnosta ja kuvissa vilahtelevat photoshopein muokatut, tai muuten vain laihuuteensa kuolleet tytöt.
En tahdo sinne. Haluan sieltä pois. En tiedä missä olen, olen ehkä siinä välissä.
Olen niin yksin. Minulla ei ole ketään kenelle tämän kertoisin. En uskalla hakea apua, koska pelkään että minulle nauretaan. Ei minulla ole enää ystäviäkään. Vanhat ystävät tuntuvat vain liukuneen kauas. Tunnun olevan heille vain ilmaa, suorastaan haitta. Tuntuu että he pitävät minua etuoikeutettuna kun olen muuttanut pois. Että olen ylimielinen tai muuta. Tuntuu, että he kaipaavat minua vain jos halauavat saada minulta jotain. He eivät soita ja kysy mitä kuuluu. Saan vain viestejä "Voitko tulla meseen lähettämään ne kuvat". Yritän heittää vitsejä, virittää keskustelua. En onnistu. Mikä on muuttunut? Miksi rakas ystävä olet niin kylmä? Mitä olen tehnyt? Tiettäisittepä vain, mitä käyn läpi! Tuntisittepa minut oikeasti! Tietäisittepä vain, miten heikko olen, vaikka esitän vahvaa! Vaikka kerron, että minulla on täällä jo paljon ystäviä, voin silti olla yksin.
Ymmärtäisittepä vain! Edes kerran.
Ystävät Helsingissä ovat lähinnä kuorta. Olen tuntenut kaikki alle 3kk. Mitä iloa?
En tiedä mitä sanoisin teille. En uskalla käydä täällä. Haluaisin melkein kadota tästä yhteisöstä. En tahdo/halua/uskalla lukea muiden blogeja. En vain voi. En ole tarpeeksi vahva. Se syö minua heti, kun näen jonkun painavan vaikkapa 48kg. En vain pysty. Haluaisin heilauttaa kättäni nyt hyvästiksi tälle alueelle/näille ihmisille elämässäni, mutta en voi. Haluan pitää takaoven auki. En tiedä miksi, tiedän vain että se ei ole turvallista. Haluan tulla tänne vielä ja palata, voittajana tytöt! Haluan palata voittajana, terveellä itsetunnolla! Haluan palata ja rakastaa ja pelastaa teidät kaikki. Haluan vain olla onnellinen. Nyt meni taas tähän, joten
Näkemisiin.
P.s. Haluan vielä rohkaisuksi teille kertoa, että aloitettuani "normaalimmat ruokatavat", en ole lihonnut. En ole myöskään rajusti laihtunut, hieman ehkä, mutta paino ei siis ole noussut. Ehkä runsaan nesteenjuonnin takia. Mutta tiedän, ja uskon, että tämä on minulle hyväksi. Vaikka edelleen heikottaa nousta ylös, niin sydän ei enää hakkaa iltaisin kun menen nukkumaan.
Voisi melkein kuvitella että minulla on kaikki hyvin.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Haluun ajatukset
haluun sun ajatukset
ei muilla niihin oo asiaa
Opettaja tulee. Ihmisiä tunkee ahtaana virtana luokkaan. Minulla on hyvä olla, liian iso khakinvihreä Fidasta ostettu takki ja 3,5m pitkä kaulaliina. Viimeinen pulpetti. Konseptipaperi ja lyijykynä esiin. Vien laukun luokan eteen. Kohta näen kauniit hiuksesi ja usvaiset silmäsi. Istuudun takaisin. Koe alkaa.
Pulpetteja on tyhjillään. Yksi erityisesti. Aina myöhässä. Mikset voi ottaa sitä aikaisempaa metroa. Miksi pitää tulla aina myöhässä. Entä jos et tule ollenkaan. Johtuuko se minusta.
'Luettele kaksi sadun konventaatiota' Ovi käy. Tulit viimein. Vaaleat hiukset heilautat taakse. Istut etummaiseen pulpettiin. Sika. Nyt tiedät että minun on käveltävä ohitsesi kun vaihdan kokeen ensimmäisen osan toiseen. Tiedät missä istun, tiedän sen.
'Kerro kolumnista Orjia ja Kuninkaita, hydyntäen tekstilajeja ja kontekstia referoinnissasi' Katson kuinka paitapuserosi liilat raidat vääntyilevät selkäsi tahdissa. Luokassa on epätodellisen hiljaista. Joku viheltää käytävässä. Opettajan auktoriteetti meni ensimmäisellä tunnilla ikkunasta ulos. Kello tulee kymmenen. Olen valmis. Sinä et. Hyvä J, et kai nuku kokeessa?
Suljen silmät, vierustoveri on edelleen ensimäisessa osassa. 'mitä konteksti meinaa' Kuiskaan vastauksen. Huomaan tehneeni väärän tehtävän. Tämä ei kuulunut tähän kokeeseen. Mitä teen. Sinä olet varmasti kohta valmis. Kellon viisari rapsahtaa. Kahteen sivulliseen tekstiä ei mene kauan. Tiedän että olet luova. Ei auta, nyt on keskittyttävä kokeeseen. Näen selkäsi koko ajan, se häiritsee minua. Säikähdän jokaista rapinaa. Ja silti et ole lähtenyt vieläkään. Lopulta sain kuin sainkin toisenkin esseen valmiiksi. Olet edelleen täällä. Pyörittelet kynää pöydällä. Kello rapsahtaa jälleen.
Aina viimeinen. Mennessä ja tullessa. Olet kiinnostava.
Palautan paperin. Sivuutan pulpettisi juuri ja juuri. Tiedäkkin, näin kun katsoit viereisen tytön rintoja kun hän tuli luokkaan. Tunnen itseni isoksi, kun pulpetit ovat niin lähellä toisiaan. Menen paikalleni ja pakkaan kynät ja paperit nätisti lomittain käteeni. Luokassa on vielä paljon ihmisiä. Tein kokeen tunnissa.
Menen luokan eteen, kyykistyn lattialle ja alan järjestelemään niitä laukkuuni. Järjestely on ehkäpä lähempänä tunkemista. Olisin voinut ottaa laukkuni taakse ja pakata tavarani siellä, mutta tiedän tarkalleen mitä teen. Tunnen kuinka katse on naulittuna selkääni. Tunnen sen miten se pikkuhiljaa nousee niskaani. Mittaa hiusteni pituutta. Laitan silmät kiinni. Sydämeen sattuu. Nyt on mentävä.
En voi.
Tavarat kainaloon, menen käytävään. Astun ovelta askeleen sivuun. Opettaja saattaa vielä nähdä minut, mutta toivon että J ei. Sydän rauhoittuu. Olen selkä ovelle päin ja laitan kaulaliinaa kaulaani. Pidän sen neljästä villatupsusta, se on valtava. Harmaata villaa 3,5 m pituudelta. Laitan valtavat, ilmastointiteipillä tuunatut kuulokkeet korvilleni ja soittimen taskuuni. Nyt kotiin. Kaikki hyvin. Olet vielä vapaa.
Katson luokkaan ja säikähdän. Pakkaat tavaroitasi. Sika, teet sen taas. Teit sen perjantaina fysiikan kokeessa. Lähdet aina perääni. Sydämeni kiihtyy. Perjantaina menin keskustaan kävelylle. Sama metro. Nyt lähes juoksen rappusiin. Näen sinut sivusilmilläni. Olet yhdet portaat perässä. Tekisi mieleni itkeä.
En uskalla katsoa peileihin. Olet niin samanlainen, saattaisit huomata katseeni niistä. Ulkona huomaan kaveriltani viestin. Hidastan hieman, sydämeni takoo edelleen. Naurahdan hermostuneesti, vastaan lyhyesti 'asdasd, tylsyyskiksit'. Pakko mennä eteenpäin. En tiedä missä olet, tiedän vain että tulet metrolle.
Hypin tottuneesti viivojen yli. Pomppaan katukivetykselle ja siltä alas. Hymyilen ujosti. Vielä hetki ja olen metroaseman sisällä. Sen ikkunoiden suojasta huomaan, että en näe sinua. Minne jäit? Saan sinusta voimaa, vaikka juoksen sinua karkuun.
Päättelen, että menit ehkäpä syömään. Rauhoitun hetkeksi. Ensimäiset liukuportaat, pysähdyn, suljen silmäni ja nostan leukaani ylöspäin. Puhallan ilmaa ulos. Ulkona on jo viileää, sormeni ovat jäässä. Nyt on se hetki kun voin pysähtyä. Normaalisti jouksen portaat alas, mutta nyt annan itseni nauttia pysähtyneisyydestä.
Portat loppuvat, käännyn toisiin liukuportaisiin päin ja näen sinut. Tulet portaita alaspäin. Sydämestä kouraisee. Siihen sattuu, todella. Menen ripeästi toisiin portaisiin, olen varma että välissämme on ainakin kaksi ihmistä. Toivon niin.
Tiedän että näet minut. Tiedän että luulet minun tulevan länteen. Portaat loppuvat, mp3-soittimessa soi Scandinavian Music Group. Edessäni on hidas nainen, ja pelkään etten ehdi pakoon jollen mene ohi.Käännyn tottuneesti itään ja sivusilmälläni näen että metrosi tuli, sinun on juostava siihen. Kävelen eteenpäin, etten sortuisi katsomaan taakseni.
Pysähdyn, sydän hakkaa. Pää on sekaisin. Tekisi mieli lähteä perään.
Niin monta kertaa olen halunnut kääntyä ympäri ja suudella sinua. Keskellä kaupunkia, välittämättä muista ihmisistä. Haluan tietää mitä utuisille silmillesi kävisi, jos juttelisin kanssasi. Käteni tärisevät edelleen. Olet niin kaunis.
Tietäisitpä vain. Ymmärsin sen eilen illalla. En halua mitään niin paljon, kuin laihtua. Tiedän ettet ymmärtäisi. Suojelen sinua. En halua tästä konkreettista.
Haluan ainoastaan olla edelleen se tyttö, joka nojaa ruokavälkillä ikkunaan, kirjoittaa pieneen vihreään, tuunattuun vihkoonsa runoja Pojasta, joka istuu 20m päässä tytöstä vasemmalle, poistuu ainoastaan kymmeneksi minuutiksi, syömään. Tyttö juo Coca-Cola Zeroa, ei ainakaan mene syömään. Sen sijaan itkee vihkoonsa ääneti runojaan, sitä ettei osaa sanoa sanaakaan tälle pojalle. J olet mailman suloisin ihminen, mutta minusta ei seuraa sinulle mitään hyvää.
Minusta on mukavaa, että kun olen ihmisten ympäröimä, kerron vitsin jolle kaikki nauravat. Vaikutan oikeasti sosiaaliselta. Näen sinut, istut yksin käytävällä, nojaten kaappeihin. Katseestasi näkee, että tiedät minun olevan yksinäinen. Näen katseestasi oman tyhjyyteni.
Minusta on mukavaa, että kun käytävä on täynnä oppilaita, minulla on kiire tunnille. Huomaan sinut yhtäkkiä vastassani. Huomaan että katseemme kohtasivat. Hymyilet ujosti. En osaa reagoida. En tiedä hymyilinkö takaisin.
Uskon, että osaat aavistaa, että minulla on syyni olla hiljaa. Näet miten esitän sosiaalista, mutta tiedän että tunnet sen ihollasi, miten kolmannen kerroksen käytävä on ruokavälkillä vain meidän, huolimatta siellä lorvivien oppilaiden määrästä. Miten se 20m on täysin olematon välillämme. Tunnen miten liikutat kynääni ja pistät minut kirjoittamaan runoja, runoja siitä miten minuun sattuu kun katsot minuun. Tiedän että siellä, vasemmalla, vihko täyttyy nuoteista ja lyriikoista. Olen varma, että kuulun edes yhteen. Lupaathan sen.
Halaun että ymmärrät, tämäkin on minulle liikaa. Minun pitää saada olla yksin vielä hetki. Vielä muutama kuukausi. Sitten painoni on siellä, missä sinä saat minut.
Kohta on jo perjantai. Metron liukuportaat haisevat ihmisen virtsalle, en ole varma johtuuko se miehestä edelläni. Ei kiinnosta. Perjantaina lintsaan viimeisen tunnin koulusta, otan kaikki valtavat laukkuni kaapista ja vien itseni rautatieasemalle. Siellä kämppikseni odottaa. Nousemme junaan ja tapaamme Hämeenlinnassa paljon ihmisiä, suurin osa minulle tuntemattomia.
Hämeenlinnassa meitä odottaa vapiksen bussi, täynnä värikkäitä ja hauskoja helsinkiläisiä. Sain heiltä kyydin Poriin. Koko viikonloppu Porissa. Porissa tapaan lisää ihmisiä, Porissa voin yhdistaa kaupunkimaailmani maalaiseen. Näen kaikki vanhat tuttuni. Ihmisiä näkee liian harvoin. Värikkäitä tai ujoja.
Olen kaivannut nuortenpäiviä pitkään. Näen kaikki "maalta" tulevat ystäväni. Ne kenen luota muutin pois. He ovat tulleet Poriin omilla autoillaan. Rakastan jokaista. Ei väliä, tyttöjä tai poikia. Rakkaimmat ystäväni, 2 tyttöä ovat siellä. En ole nähnyt toista kahteen ja toista kolmeen viikkoon. Minua itkettää. Kaipaan heitä. Turrun ikävään. Ainoat ihmiset jotka aavistavat edes, että luonteeni on minulle hankala.
En ehkä kerro heille, mitä minulle kuuluu. En kerro heille J:stä. Olen aina ollut kolmikosta se, joka ei seurustele. Se joka vihaa poikia, se joka ei puhu henkiläkohtaisista, se joka ei mene koskaan naimisiin, se joka virtaa vapaana kuin taivaan lintu. Olen se, jota eivät tunteet häiritse. Se vaeltaja, joka menee ja tulee miten haluaa, se jonka menemisiä ei ihminen määrää. Olen se jonka sydämen ympärillä on valtava muuri, ja jolta kukaan ei odota valtavia paljastuksia ihmissuhteissaan. Haluan tämän takaisin.
Rakkaudella sinulle J
- 3. kerroksen tyttö
p.s. et ehkä saa minua lopettamaan laihduttamista, mutta täytit pienen vihreän vihkoni. Se oli tarkoitettu ainoastaan tunnilla piirtämiselle, tai tärkeille muistiinpanoille. Sen sijaan sinun sielusi runoili vihkoni täyteen, joten lähes pakotit minut ostamaan uuden vihon. Kovakantisen. Annan sille nimen, kunhan se ensin on täysi ja annan sen sinulle kun lukio loppuu. Kun tiemme erkanevat, emmekä enää koskaan kohtaa. Kun olen vapaa jälleen. Saat sen. Sen mukana tulee jotain niin suurta, ettet ehkä ymmärrä, mutta annan sen Sinulle silti.
Luotan sinuun.
ei muilla niihin oo asiaa
Opettaja tulee. Ihmisiä tunkee ahtaana virtana luokkaan. Minulla on hyvä olla, liian iso khakinvihreä Fidasta ostettu takki ja 3,5m pitkä kaulaliina. Viimeinen pulpetti. Konseptipaperi ja lyijykynä esiin. Vien laukun luokan eteen. Kohta näen kauniit hiuksesi ja usvaiset silmäsi. Istuudun takaisin. Koe alkaa.
Pulpetteja on tyhjillään. Yksi erityisesti. Aina myöhässä. Mikset voi ottaa sitä aikaisempaa metroa. Miksi pitää tulla aina myöhässä. Entä jos et tule ollenkaan. Johtuuko se minusta.
'Luettele kaksi sadun konventaatiota' Ovi käy. Tulit viimein. Vaaleat hiukset heilautat taakse. Istut etummaiseen pulpettiin. Sika. Nyt tiedät että minun on käveltävä ohitsesi kun vaihdan kokeen ensimmäisen osan toiseen. Tiedät missä istun, tiedän sen.
'Kerro kolumnista Orjia ja Kuninkaita, hydyntäen tekstilajeja ja kontekstia referoinnissasi' Katson kuinka paitapuserosi liilat raidat vääntyilevät selkäsi tahdissa. Luokassa on epätodellisen hiljaista. Joku viheltää käytävässä. Opettajan auktoriteetti meni ensimmäisellä tunnilla ikkunasta ulos. Kello tulee kymmenen. Olen valmis. Sinä et. Hyvä J, et kai nuku kokeessa?
Suljen silmät, vierustoveri on edelleen ensimäisessa osassa. 'mitä konteksti meinaa' Kuiskaan vastauksen. Huomaan tehneeni väärän tehtävän. Tämä ei kuulunut tähän kokeeseen. Mitä teen. Sinä olet varmasti kohta valmis. Kellon viisari rapsahtaa. Kahteen sivulliseen tekstiä ei mene kauan. Tiedän että olet luova. Ei auta, nyt on keskittyttävä kokeeseen. Näen selkäsi koko ajan, se häiritsee minua. Säikähdän jokaista rapinaa. Ja silti et ole lähtenyt vieläkään. Lopulta sain kuin sainkin toisenkin esseen valmiiksi. Olet edelleen täällä. Pyörittelet kynää pöydällä. Kello rapsahtaa jälleen.
Aina viimeinen. Mennessä ja tullessa. Olet kiinnostava.
Palautan paperin. Sivuutan pulpettisi juuri ja juuri. Tiedäkkin, näin kun katsoit viereisen tytön rintoja kun hän tuli luokkaan. Tunnen itseni isoksi, kun pulpetit ovat niin lähellä toisiaan. Menen paikalleni ja pakkaan kynät ja paperit nätisti lomittain käteeni. Luokassa on vielä paljon ihmisiä. Tein kokeen tunnissa.
Menen luokan eteen, kyykistyn lattialle ja alan järjestelemään niitä laukkuuni. Järjestely on ehkäpä lähempänä tunkemista. Olisin voinut ottaa laukkuni taakse ja pakata tavarani siellä, mutta tiedän tarkalleen mitä teen. Tunnen kuinka katse on naulittuna selkääni. Tunnen sen miten se pikkuhiljaa nousee niskaani. Mittaa hiusteni pituutta. Laitan silmät kiinni. Sydämeen sattuu. Nyt on mentävä.
En voi.
Tavarat kainaloon, menen käytävään. Astun ovelta askeleen sivuun. Opettaja saattaa vielä nähdä minut, mutta toivon että J ei. Sydän rauhoittuu. Olen selkä ovelle päin ja laitan kaulaliinaa kaulaani. Pidän sen neljästä villatupsusta, se on valtava. Harmaata villaa 3,5 m pituudelta. Laitan valtavat, ilmastointiteipillä tuunatut kuulokkeet korvilleni ja soittimen taskuuni. Nyt kotiin. Kaikki hyvin. Olet vielä vapaa.
Katson luokkaan ja säikähdän. Pakkaat tavaroitasi. Sika, teet sen taas. Teit sen perjantaina fysiikan kokeessa. Lähdet aina perääni. Sydämeni kiihtyy. Perjantaina menin keskustaan kävelylle. Sama metro. Nyt lähes juoksen rappusiin. Näen sinut sivusilmilläni. Olet yhdet portaat perässä. Tekisi mieleni itkeä.
En uskalla katsoa peileihin. Olet niin samanlainen, saattaisit huomata katseeni niistä. Ulkona huomaan kaveriltani viestin. Hidastan hieman, sydämeni takoo edelleen. Naurahdan hermostuneesti, vastaan lyhyesti 'asdasd, tylsyyskiksit'. Pakko mennä eteenpäin. En tiedä missä olet, tiedän vain että tulet metrolle.
Hypin tottuneesti viivojen yli. Pomppaan katukivetykselle ja siltä alas. Hymyilen ujosti. Vielä hetki ja olen metroaseman sisällä. Sen ikkunoiden suojasta huomaan, että en näe sinua. Minne jäit? Saan sinusta voimaa, vaikka juoksen sinua karkuun.
Päättelen, että menit ehkäpä syömään. Rauhoitun hetkeksi. Ensimäiset liukuportaat, pysähdyn, suljen silmäni ja nostan leukaani ylöspäin. Puhallan ilmaa ulos. Ulkona on jo viileää, sormeni ovat jäässä. Nyt on se hetki kun voin pysähtyä. Normaalisti jouksen portaat alas, mutta nyt annan itseni nauttia pysähtyneisyydestä.
Portat loppuvat, käännyn toisiin liukuportaisiin päin ja näen sinut. Tulet portaita alaspäin. Sydämestä kouraisee. Siihen sattuu, todella. Menen ripeästi toisiin portaisiin, olen varma että välissämme on ainakin kaksi ihmistä. Toivon niin.
Tiedän että näet minut. Tiedän että luulet minun tulevan länteen. Portaat loppuvat, mp3-soittimessa soi Scandinavian Music Group. Edessäni on hidas nainen, ja pelkään etten ehdi pakoon jollen mene ohi.Käännyn tottuneesti itään ja sivusilmälläni näen että metrosi tuli, sinun on juostava siihen. Kävelen eteenpäin, etten sortuisi katsomaan taakseni.
Pysähdyn, sydän hakkaa. Pää on sekaisin. Tekisi mieli lähteä perään.
Niin monta kertaa olen halunnut kääntyä ympäri ja suudella sinua. Keskellä kaupunkia, välittämättä muista ihmisistä. Haluan tietää mitä utuisille silmillesi kävisi, jos juttelisin kanssasi. Käteni tärisevät edelleen. Olet niin kaunis.
Tietäisitpä vain. Ymmärsin sen eilen illalla. En halua mitään niin paljon, kuin laihtua. Tiedän ettet ymmärtäisi. Suojelen sinua. En halua tästä konkreettista.
Haluan ainoastaan olla edelleen se tyttö, joka nojaa ruokavälkillä ikkunaan, kirjoittaa pieneen vihreään, tuunattuun vihkoonsa runoja Pojasta, joka istuu 20m päässä tytöstä vasemmalle, poistuu ainoastaan kymmeneksi minuutiksi, syömään. Tyttö juo Coca-Cola Zeroa, ei ainakaan mene syömään. Sen sijaan itkee vihkoonsa ääneti runojaan, sitä ettei osaa sanoa sanaakaan tälle pojalle. J olet mailman suloisin ihminen, mutta minusta ei seuraa sinulle mitään hyvää.
Minusta on mukavaa, että kun olen ihmisten ympäröimä, kerron vitsin jolle kaikki nauravat. Vaikutan oikeasti sosiaaliselta. Näen sinut, istut yksin käytävällä, nojaten kaappeihin. Katseestasi näkee, että tiedät minun olevan yksinäinen. Näen katseestasi oman tyhjyyteni.
Minusta on mukavaa, että kun käytävä on täynnä oppilaita, minulla on kiire tunnille. Huomaan sinut yhtäkkiä vastassani. Huomaan että katseemme kohtasivat. Hymyilet ujosti. En osaa reagoida. En tiedä hymyilinkö takaisin.
Uskon, että osaat aavistaa, että minulla on syyni olla hiljaa. Näet miten esitän sosiaalista, mutta tiedän että tunnet sen ihollasi, miten kolmannen kerroksen käytävä on ruokavälkillä vain meidän, huolimatta siellä lorvivien oppilaiden määrästä. Miten se 20m on täysin olematon välillämme. Tunnen miten liikutat kynääni ja pistät minut kirjoittamaan runoja, runoja siitä miten minuun sattuu kun katsot minuun. Tiedän että siellä, vasemmalla, vihko täyttyy nuoteista ja lyriikoista. Olen varma, että kuulun edes yhteen. Lupaathan sen.
Halaun että ymmärrät, tämäkin on minulle liikaa. Minun pitää saada olla yksin vielä hetki. Vielä muutama kuukausi. Sitten painoni on siellä, missä sinä saat minut.
Kohta on jo perjantai. Metron liukuportaat haisevat ihmisen virtsalle, en ole varma johtuuko se miehestä edelläni. Ei kiinnosta. Perjantaina lintsaan viimeisen tunnin koulusta, otan kaikki valtavat laukkuni kaapista ja vien itseni rautatieasemalle. Siellä kämppikseni odottaa. Nousemme junaan ja tapaamme Hämeenlinnassa paljon ihmisiä, suurin osa minulle tuntemattomia.
Hämeenlinnassa meitä odottaa vapiksen bussi, täynnä värikkäitä ja hauskoja helsinkiläisiä. Sain heiltä kyydin Poriin. Koko viikonloppu Porissa. Porissa tapaan lisää ihmisiä, Porissa voin yhdistaa kaupunkimaailmani maalaiseen. Näen kaikki vanhat tuttuni. Ihmisiä näkee liian harvoin. Värikkäitä tai ujoja.
Olen kaivannut nuortenpäiviä pitkään. Näen kaikki "maalta" tulevat ystäväni. Ne kenen luota muutin pois. He ovat tulleet Poriin omilla autoillaan. Rakastan jokaista. Ei väliä, tyttöjä tai poikia. Rakkaimmat ystäväni, 2 tyttöä ovat siellä. En ole nähnyt toista kahteen ja toista kolmeen viikkoon. Minua itkettää. Kaipaan heitä. Turrun ikävään. Ainoat ihmiset jotka aavistavat edes, että luonteeni on minulle hankala.
En ehkä kerro heille, mitä minulle kuuluu. En kerro heille J:stä. Olen aina ollut kolmikosta se, joka ei seurustele. Se joka vihaa poikia, se joka ei puhu henkiläkohtaisista, se joka ei mene koskaan naimisiin, se joka virtaa vapaana kuin taivaan lintu. Olen se, jota eivät tunteet häiritse. Se vaeltaja, joka menee ja tulee miten haluaa, se jonka menemisiä ei ihminen määrää. Olen se jonka sydämen ympärillä on valtava muuri, ja jolta kukaan ei odota valtavia paljastuksia ihmissuhteissaan. Haluan tämän takaisin.
Rakkaudella sinulle J
- 3. kerroksen tyttö
p.s. et ehkä saa minua lopettamaan laihduttamista, mutta täytit pienen vihreän vihkoni. Se oli tarkoitettu ainoastaan tunnilla piirtämiselle, tai tärkeille muistiinpanoille. Sen sijaan sinun sielusi runoili vihkoni täyteen, joten lähes pakotit minut ostamaan uuden vihon. Kovakantisen. Annan sille nimen, kunhan se ensin on täysi ja annan sen sinulle kun lukio loppuu. Kun tiemme erkanevat, emmekä enää koskaan kohtaa. Kun olen vapaa jälleen. Saat sen. Sen mukana tulee jotain niin suurta, ettet ehkä ymmärrä, mutta annan sen Sinulle silti.
Luotan sinuun.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
It's better to burn out than fade away.
(c) Kurt Cobain
En ole uskaltanut käydä täällä. Aluksi siksi, että minulla oli niin paljon ohjelmaa. Pidin itseni kiireisenä. Asun nykyään yksin, mikä on ehkä jo selvinnytkin. Tämä on tarkoittanut viimeisten 6vkon aikana sitä, että paastoan viikon tai kaksi ja kun lähden viikonlopuksi kotiin, ahmin. Järjettömiä määriä. Useimmiten oksentamatta. Ja näin ollen painoni on jummannut samoissa lukemissa koko tämän ajan. Se on lisäksi heitellyt n. 5kg viikossa. Edes takaisin. Viikolla pois, ja viikonloppuina takasin.
Kuten tiedätte, tämä käy pidemmän päälle raskaaksi elimistölle. Minulla meinasi sydän pettää. 16 - vuotiaana. Onneksi en joutunut sairaalaan. Sanoin äidilleni, että tiedän mistä tämä johtuu ja voin lopettaa sen. Lupasin.
Minulla ei ole tahdonvoimaa aivan järjettömästi. Minusta on helppo luovuttaa, luisua, kadota, kauas pois. Lopettaa. Olla syömättä.
Tarvitsen paljon enemmän voimia syömiseen, kuin syömättömyyteen. Tämä on ihan uutta. Ja kiehtovaa. Ihanaa.
Nykyään syön 60 - 600 kcal/pv. Syön siis, verattuna paastoiluun, tämä on valtavasti. Lehdessä kerrottiin juuri kuinka pääsee kesäksi rantakuntoon. Siihen kuului 500kcal/pv osuus, joten kukaan ei nyt valita minulle tästä, ok? Ihanaa.
Jokatapauksessa, halusin selittää teille, miksen ole käynyt täällä. En uskalla seurata lukemiani blogeja, en katsoa thinspo kuvia, nähdä yhtään kilomäärää, koska pelkään vajoavani takaisin onnelliseen paastooni. Nyt saan ravintoaineita sen verran että pysyn pystyssä. Ennen kuin kukaan huolestuu, BMI:ni on edelleen varsin runsas,( 25-26/ toisinaan 27) joten kyseessä ei siis ole mikään siro keijukainen.
Ja näin, tämäkin vain pikaisena kertauksena, ettei kukaan ihmettele miksi on hiljaista (minkä en usko tapahtuvan, en ole kovin aktiivinen muutenkaan). Nyt kipitän äkkiä pois, lukematta yhtäkään blogia, katsomatta kuvaakaan.
Eminem soi ja mietin mitä minulle on tapahtunut. Onni puuttuu.
( http://open.spotify.com/track/71kwwY8sN7Fy8PXpLszXk8 )
En ole uskaltanut käydä täällä. Aluksi siksi, että minulla oli niin paljon ohjelmaa. Pidin itseni kiireisenä. Asun nykyään yksin, mikä on ehkä jo selvinnytkin. Tämä on tarkoittanut viimeisten 6vkon aikana sitä, että paastoan viikon tai kaksi ja kun lähden viikonlopuksi kotiin, ahmin. Järjettömiä määriä. Useimmiten oksentamatta. Ja näin ollen painoni on jummannut samoissa lukemissa koko tämän ajan. Se on lisäksi heitellyt n. 5kg viikossa. Edes takaisin. Viikolla pois, ja viikonloppuina takasin.
Kuten tiedätte, tämä käy pidemmän päälle raskaaksi elimistölle. Minulla meinasi sydän pettää. 16 - vuotiaana. Onneksi en joutunut sairaalaan. Sanoin äidilleni, että tiedän mistä tämä johtuu ja voin lopettaa sen. Lupasin.
Minulla ei ole tahdonvoimaa aivan järjettömästi. Minusta on helppo luovuttaa, luisua, kadota, kauas pois. Lopettaa. Olla syömättä.
Tarvitsen paljon enemmän voimia syömiseen, kuin syömättömyyteen. Tämä on ihan uutta. Ja kiehtovaa. Ihanaa.
Nykyään syön 60 - 600 kcal/pv. Syön siis, verattuna paastoiluun, tämä on valtavasti. Lehdessä kerrottiin juuri kuinka pääsee kesäksi rantakuntoon. Siihen kuului 500kcal/pv osuus, joten kukaan ei nyt valita minulle tästä, ok? Ihanaa.
Jokatapauksessa, halusin selittää teille, miksen ole käynyt täällä. En uskalla seurata lukemiani blogeja, en katsoa thinspo kuvia, nähdä yhtään kilomäärää, koska pelkään vajoavani takaisin onnelliseen paastooni. Nyt saan ravintoaineita sen verran että pysyn pystyssä. Ennen kuin kukaan huolestuu, BMI:ni on edelleen varsin runsas,( 25-26/ toisinaan 27) joten kyseessä ei siis ole mikään siro keijukainen.
Ja näin, tämäkin vain pikaisena kertauksena, ettei kukaan ihmettele miksi on hiljaista (minkä en usko tapahtuvan, en ole kovin aktiivinen muutenkaan). Nyt kipitän äkkiä pois, lukematta yhtäkään blogia, katsomatta kuvaakaan.
Eminem soi ja mietin mitä minulle on tapahtunut. Onni puuttuu.
( http://open.spotify.com/track/71kwwY8sN7Fy8PXpLszXk8 )
tiistai 8. syyskuuta 2009
Comeback
Ja minäkun luulin, että on taasen vierähtänyt kuukausi edellisestä bloggailusta, mutta ei. Vasta viikko. Loistavaa.
Mitä viikossa on tapahtunut?
No, olen päässsyt takaisin kontrolliin ja saanut elämäni taas hallintaan.
Olen siis laihtunut.
Olen nähnyt vanhoja tuttuja.
Olen tehnyt elämäni tähän asti rohkeimman teon:
menin puhumaan koulussa täysin tuntemattomalle, vain kehuakseni tämän paitaa.
Olen pitänyt paastopäivän.
Olen löytänyt uudelta asuinseudultani lähimmän uimahallin.
Olen valehdellut.
Olen ehtinyt joka aamu kouluun.
Olen elänyt suht tasapainossa.
Olen energinen.
Olen perfektionistinen, Mutta entäs sitten? Näin on ollut ennenkin. Ei näin voimakkaana. Myönnänhän toki, että sisälläni möyryää tunne siitä, miten kohta kaikki romahtaa. Mutta silloin siivoan. En olekkaan aiemin huomannut miten mukavaa on tulla siistiin asuntoon. Seuraavan kerran ahdistuksen iskiessä aloitan järjestelmällisen vaatekaappituunauksen.
Eilen söin alle 50 kaloria (tämä tuli coca-cola zerosta ja purkasta, eli alle 20 loppujenlopuksi?). Lasken sen kuitenkin paastoksi.
Tänään minulla on 200 kalorin ruokasuunnitelma, ja söin koulussa salaattia ja kotona omenan.
Menen nykyään aiemmin nukkumaan kuin ennen. Laitan kaikki aamuksi valmiiksi. Panostan ulkonäkööni, unohtamatta persoonaani.
Silmänympärysvoiteet,
kynsilakat,
finnien tehopoistaja,
ripsiharja,
käsirasva,
päivittäinen tehonaamio.
Kaikki minulle uusia asioita. Meikkaan edelleen ihan normaalisti ja muuta, mutta nyt tarvitsen lisäksi muuta ohjelmaa päivilleni. Läksyt teen heti koulusta tullessani ja sitten menen tietokoneelle. Toisinaan käyn uimassa tai näen tuttuja. Mistä tämä energia tulee?
Toisaalta, sisälläni velloo. Olen ahdistunut. Teille voinkin sen tunnustaa, että olin suunnitellut tekeväni itselleni jotain (tiedän aika tarkalleen mitä, mutta en ilmeisesti halua sanoa sitä ääneen?) viime sunnuntaina. Joku kuitenkin pysäytti minut. Ehkä lääkkeiden puute.
Jos tämä menee taas tähän, en jaksa. Siksi yritän pinnistellä ja saada itselleni ohjelmaa ja tekemistä päiviksi. Haluan estää ja pakoilla ahdistusta. Työntää sen kauas. Elää ilman sitä. Menen ruokavälkillä haaveilemaan vessaan tai käytäville. Rakastan sitä. Välillä nauran itsekseni omille ajatuksilleni, mutta se ei enää haittaa. Saan niistä voimaa.
Yritän vielä pinnistellä kuun loppuun energisenä, siellä on seuraava tavoitepaino.
Kirjoitan muuten nykyään sensuroimatta. Lopuksi luen tekstin nopeasti läpi, mutta en muuta siitä mitään. Siksi en aina tiedä itsekkään mitä tarkoitan, tai onko millään mitään tekemistä toisten asioiden kanssa. En löydä aina aasinsiltoja, mutta sekään ei haittaa. Nyt menee näin, niin menkööt.
Mitä viikossa on tapahtunut?
No, olen päässsyt takaisin kontrolliin ja saanut elämäni taas hallintaan.
Olen siis laihtunut.
Olen nähnyt vanhoja tuttuja.
Olen tehnyt elämäni tähän asti rohkeimman teon:
menin puhumaan koulussa täysin tuntemattomalle, vain kehuakseni tämän paitaa.
Olen pitänyt paastopäivän.
Olen löytänyt uudelta asuinseudultani lähimmän uimahallin.
Olen valehdellut.
Olen ehtinyt joka aamu kouluun.
Olen elänyt suht tasapainossa.
Olen energinen.
Olen perfektionistinen, Mutta entäs sitten? Näin on ollut ennenkin. Ei näin voimakkaana. Myönnänhän toki, että sisälläni möyryää tunne siitä, miten kohta kaikki romahtaa. Mutta silloin siivoan. En olekkaan aiemin huomannut miten mukavaa on tulla siistiin asuntoon. Seuraavan kerran ahdistuksen iskiessä aloitan järjestelmällisen vaatekaappituunauksen.
Eilen söin alle 50 kaloria (tämä tuli coca-cola zerosta ja purkasta, eli alle 20 loppujenlopuksi?). Lasken sen kuitenkin paastoksi.
Tänään minulla on 200 kalorin ruokasuunnitelma, ja söin koulussa salaattia ja kotona omenan.
Menen nykyään aiemmin nukkumaan kuin ennen. Laitan kaikki aamuksi valmiiksi. Panostan ulkonäkööni, unohtamatta persoonaani.
Silmänympärysvoiteet,
kynsilakat,
finnien tehopoistaja,
ripsiharja,
käsirasva,
päivittäinen tehonaamio.
Kaikki minulle uusia asioita. Meikkaan edelleen ihan normaalisti ja muuta, mutta nyt tarvitsen lisäksi muuta ohjelmaa päivilleni. Läksyt teen heti koulusta tullessani ja sitten menen tietokoneelle. Toisinaan käyn uimassa tai näen tuttuja. Mistä tämä energia tulee?
Toisaalta, sisälläni velloo. Olen ahdistunut. Teille voinkin sen tunnustaa, että olin suunnitellut tekeväni itselleni jotain (tiedän aika tarkalleen mitä, mutta en ilmeisesti halua sanoa sitä ääneen?) viime sunnuntaina. Joku kuitenkin pysäytti minut. Ehkä lääkkeiden puute.
Jos tämä menee taas tähän, en jaksa. Siksi yritän pinnistellä ja saada itselleni ohjelmaa ja tekemistä päiviksi. Haluan estää ja pakoilla ahdistusta. Työntää sen kauas. Elää ilman sitä. Menen ruokavälkillä haaveilemaan vessaan tai käytäville. Rakastan sitä. Välillä nauran itsekseni omille ajatuksilleni, mutta se ei enää haittaa. Saan niistä voimaa.
Yritän vielä pinnistellä kuun loppuun energisenä, siellä on seuraava tavoitepaino.
Kirjoitan muuten nykyään sensuroimatta. Lopuksi luen tekstin nopeasti läpi, mutta en muuta siitä mitään. Siksi en aina tiedä itsekkään mitä tarkoitan, tai onko millään mitään tekemistä toisten asioiden kanssa. En löydä aina aasinsiltoja, mutta sekään ei haittaa. Nyt menee näin, niin menkööt.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Melankolian riemut
Now playing: PMMP – Lapsuus loppui
Now playing: Maija Vilkkumaa – Totuutta ja tehtävää
Nyt kirjoitan nopeasti -jälleen- mitä kuuluu.
No paskaa. Tajusin tässä kirjoitusten välillä, että olen kamppaillut samojen painotavotteiden kanssa koko kesän. KOKO KESÄN. Halusin kesän alussa painaa saman verran kuin nyt.
"Viikon päästä painan x.xxkg!" joo, niin painoin. Ja imperfektissä.
Joka tapauksessa, olen vältellyt tänne kirjoittamista, koska olen ollut sikainfluenssassa. Tämä ei ollut se syy, vaan se miten olen syönyt. Olen viikossa lihonnut monta monta (4kg!!!!) koska syön vaan kaikkea hyvää. Huomaan miten ajatukseni muuttuu ja silmiini saapuu hullunkiilto kun huomaan pullan tai suklaata. Ei EI EIIEIEIE. Kamalaa. RUOKAA. Mitään muuta ei päässäni pyöri. Ensimmäiset pari päivää olin lähes syömättä huonon olon takia. Sitten päätin, että tämän asian kanssa ei pelleille. Älä ole lapsi jälleen. Ja pakotin itseni kotiin ja syömään.
Kuten ehkä rivien välistä luit, muutin siis omaan kotiin elokuun alussa. Helsinki on ihana ja oma rauha taivaallista.
Nyt halusin kuitenkin puhua vuodenajoista. Rakastan syksyä, olen aina rakastanut. Värit, haju, maku, tuuli, sade, illat, tee, runot, kaulaliinat, kamera, metsä, omenat.
Kaikki mitä ihminen tarvitsee.
Olen myös aina vihannut talvea, mutta nyt katsoessani yhden ystäväni isosen kuvaa irc-galleriassa valtasi minut aivan uusi tunne.
Minä odotan talvea.
Haluan ottaa sen haasteena.
Haluan että se viima puhaltaa kasvoilleni.
Haluan sen pimeyden.
Ja sen rännän joka nauraa pienelle ja hennolle ihmiselle, jonka se paiskaa maahan ja sulloo pimeyteen ja epätoivoon.
Haluan seistä sitä vasten, uhkuen rohkeutta, tarmoa, taisteluhenkeä ja voimaa.
Haluan alkaa elää.
Olen kolmannesta luokasta saakka ollut elämättä. Haluan voittaa masennuksen. En halua enää viillellä, vaikka nytkin se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Haluan tuntea, kokea, mennä ja olla.
Vain minä. Ja riittää sellaisena.
Haluan juosta, käydä, matkustaa, nähdä maailmaa.
Tuntea ennen kaikkea.
Itkeä ja nauraa. Huutaa ja raivota. Haluan ystäväpiirin. Haluan kokemuksia, tapahtumia, impulsiivisia retkiä naapurikuntiin.
Haluan kaatua ja lentää syksyn halki, onnellisuuden viedessä minua eteenpäin. Haluan huuta ja raivota, puskea itseni väkipakolla talven läpi. Haluan yrittää viimeisin voimin vetää itseäni kuiville ja kontaten päästä kevään halki. Haluan juhlia voittajana koko kesän.
Haluan kokea elämän matkana, haluan itselleni muitakin päämääriä ja unelmia kuin jokin olemattoman turha ja naurettava "tahdon painaa 40kg". Se kuullostaa korviini tällä hetkellä lapselliselta. Mutta ei näistä pääse yli.
Haluan vastuuta ja elämän. Tajusin juuri, miten palavasti tahdon matkustella. Minne vain ja koska vain. Haluan vain pois täältä.
Eilen lenkkini (oikeastaan olin vain metsässä kävelemässä, ei äiti kipeää lasta lenkille päästä) loppupuolella istuin kaatuneen puun rungolle ja unelmoin siitä, miten voisin vain jäädä siihen. En halua takaisin maailmaan. Yhteiskuntaan. Yäk. Haluan pakoon tästä ulkonäköpaineistautuneesta nyky-yhteiskunnasta joka tappaa lapsia ja nuoria käännyttämällä heidät itse itseään vastaan. Naurettavaa. Eikö kukaan voisi lopettaa tätä hulluutta? Miksi maailma on näin mieletön? Mikä teitä (ja meitä!) kaikkia vaivaa?
Miksi en voi vain lopettaa, alkaa elämään, tuntemaan, lopettaa laihduttamista ja olla normaali. Olla avoin. Voi miksi en? Kertokaa joku.
Minä kuolen ahdistukseeni, joka ei pääse enää millään tapaa ulos minusta. Se paisuu ja paisuu, tavat joilla ennen purin sitä ovat nykyään turhia. Se kaivertaa sisukalujani pois. Tunnen sen kivisen kauhan, jolla se raapii rintakehääni sisäpuolelta. Se haluaa ulos. Minun ei tarvitsisi kuin avata suuni ja puhaltaa se pois, mutta se ei tule. Tai minä en vain osaa.
Tunnen itseni niin mitättömäksi, ihmisen irvikuvaksu nykyään. Miksi elämästä on tehty niin vaikeaa? Mikä minulla on? Miksi en osaa elää?
Lainatkaa käyttöohjeet, minä pyydän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
