Tauolta

Onpas siitä pitkä aika kun olen viimeksi täällä käynyt. Päivittäin pienessä päässäni pyörii, että pitäisi käydä Bloggerissa. Mutta ei. Ahdistaa kaikki. Mietin että nyt menen sinne, pakko kirjoittaa tää ahdistus pois. Sitten mietin, että ketä kiinnostaa mun angstailut? Miksen voi mennä tarinoimaan turinoimaan mun hyvästä olosta, onnellisuudesta ja siitä että 'hyvää kuuluu, koulu menee hyvin, en enää laihduta, koska olen jo kaunis ja hoikka'. Vaan ei. Kun ei ole hetkeäkään sellainen olo.

Koitan nyt summailla vähän mitä on tässä käyny.

Ensinnäkin, oon lenkin lisälle ottanu päivärutiineihin mukaan jumpan. Oon jumppaillu epäsäännöllisen säännöllisesti, muta nyt kontrolli kuriin ja jumppa on nyt toiminu mun iltaväsykkeenä parisen viikkoa. Illalla en saa unta ilman vatsalihassarjaa yms.

Toinen, oon alkanu käyttää paljon huppareita. Enemmän ja suurempia. Ne peittää vartalon mukavasti ja niissä on TASKUJA. Mun uudet ystävät, vanhat tutut oikeastaan, taskut. Aah, niihin menee kätevästi aamupalaleivät, lounas perunamuusit, päivällisen pasta. Kaikki menee taskuun. Ja mikä parasta, kukaan ei edes huomaa. Mahtavaa !

Tosin joskus tuntuu, että äiti huomaa tän järjettömän 'kiiressä kastikkeet taskuun' temppuilun, mutta ihan kuin se kääntäisi kasvonsa pois, vaan jottei sen tarvitsis kohdata mun hätää. Noh, ihan sama nyt. Pääasia että laihdun.

Vielä lisää. Meidän porukat kertoili tossa viikko sitten että ne aikoo erota. Pikkusisko pillahti itkuun ja illalla kuulin veljenkin itkevän. Mun ilmekkään ei värähtäny. Ei missään vaiheessa. Normaalisti jos joku muu itkee, itken aika vuolaasti mukana. (huom. normaalisti on aikaa ehkä noin 2 vuotta sitten) Mutta ei. Lohdutin itkevää siskoa, sanoin veljelle 'ei hätää' taputan olkapäähän, halaan kaikki läpi. Mutta ei pienintäkään tunnetta missään. Olen niin tunnevammainen paska kuin olla ja voi. Oikeasti, olin osaltaan aika iloinen. Henkilökohtaisista syistä, olen toivonut tätä jo ainakin sen 10 vuotta, joten kyse ei ole pitkittyneen puberteetin mukanaan tuomista hormonivaihteluista, eli teini-iän uhmasta. Näiden syiden lisäksi, olen aina vain iloisempi siitä, että vain toinen vanhemmistani on paikalla päivisin. Jos sitäkään. Mahtavaa! Kerrassaan loistavaa. Kontrolli pienenee, vähemmän ruokaa, enemmän jumppaa. Elämä alkaa varmasti kirkastua.

Toisaalta, muutan kotoa kesän loputtua. Mutta ainakin saan koko kesän kuihtua laihaksi rauhassa. I-H-A-N-A-A.

Mutta muuten. Tuo onkin sitten ainoa asia, joka on ollut hauskaa. Despression haamu on alkanut taas kummittelemaan. Jos en käytä päivääni siihen että pohdin miten livistän seuraavasta ruokailusta tai miten piilotan vihanneswokin ettei sisko huomaa, käytän sen siihen että pohdin mikä olisin kivuttomin tapa tehdä itsemurha. Aina sama. Aina! Kolmannelta saakka. Olen käynyt eri vaihtoehdot läpi moneen otteeseen. Jos saisin aseen, ampuisin itseni. Olen miettinyt, että helpointa olisi ottaa yliannostus eri lääkkeitä sekaisin ja mennä saunaan. Ainut vain, että vähän päälle puolessa tunnissa porukat huomasi sen, enkä ole varma olisinko kerennyt kuolla siihen mennessä. Sitten joutuisin sairaalaan (pakkoruokinta) ja sieltä päästyäni takaisin sen pellen luokse puhumaan siitä 'mites nyt menee'.

Olen aika mestari. Viimeksi psykiatrikäynnit lopetettiin, koska en sanonut siellä mitään. =) Olo oli silloin kuin voittajalla.

Muutenkin ... noh en tiedä. Ei elämä kauhean iloista ole. Olen vittuuntunut KAIKKEEN. Kaikki ärsyttää nykyään.

Perhe
"Kaverit"
Blogi
Internet
Jääkiekko
Koulu
Kesä
Läski
Vaateet
Oma huone
Toiset ihmiset
Maailma noin ylimalkaisesti.

Olisin varmasti jo mennyt sinne saunaan, jos olisin hoikempi, sillä en aio kuolla näin läskinä.

Paino on 2vk:ssa pudonnut 2kg, mutta se ei näytä lähteneen mistään pois. Naama vain turpoaa ja jalat levenevät ja maha kasvaa. Kerrassaan loistavaa.