keskiviikko

Mulla ei oo enää mitään sanottavaa. Mä leijun jossain ihan omissa maailmoissa, kaukana täältä. Mutta ei, sen sijaan että se ois hauskaa ja jännittävää, niin siellä on murheellisempaa kuin täällä. Melankolian riemut. Kenenköhän kappale se on? Oon meinaan kuullu ton nimen jossain.

Saatan istua kavereiden kanssa iltaa jonkun kotona ja yhtäkkiä tulee outo olo. En minä tänne kuulu. Näillä muilla on kaikki ok. Nämä ovat iloisia. Tuolla on tuo yksi poika josta tykkäsin paljon joskus, nyt en enää. Tuolla on tuo poika joka tuli 300km päästä tänne. Tosi mukava. Jos olisin normaali pitäisin siitä. Tuolla on tuo tyttö, joka pelkäsi viime vuonna tulla kouluun. Minä kuulemma autoin. Tuossa tuo poika, joka oli keväällä masentuneen oloinen ja vieressään istuva tyttöystävä pyysi minulta apua, koska tiesi että olememme ystäviä. Ja minä autoin. Ja kauhea lopun aika-olo valtaa mieleni. Muut jäävät tänne (paitsi ne jotka asuvat muualla). Mutta silti he aina välillä tulevat käymään. Niiden elämä jatkuu normaalina. Minä muutan pois. Kaikki pysähtyy. Muut pelaavat monopolia ja nauravat. Minua ei ole naurattanut mikään vuosiin, mutta kulissien vuoksi olen opetellut pienen tekonaurun.

Tulenhan minäkin käymään täällä, mutta ei se ole sama asia. En kuulu tänne. En kuulu sinnekkään minne muutan. En kuulu, en kuulu. En vain kuulu minnekkään. Minulla ei ole kotia. Ei mitään. Siellä, kaikkien kavereiden keskellä, juon mustaa kahvia, kello on kolme yöllä, luen Geishan muistelmia ja minulla on kauhean yksinäinen olo.

En voi sille mitään, mutta kun paniikki, pakokauhu, ahdistus ja muu vastaava iskee, en voi sitä estää. Se vyöryy päähäni. Tuntuu kuin se olisi iso tuulenpuuska, valtava myrskypilvi, joka lähtee keuhkoista ja valtaa alaa yhä ylempää kunnes on päässyt päähäni. Normaalioloissa, kotona, menisin vessaan oksentamaan. Tai jäisi juoksemaan ympyrää huoneeseeni. Mutta nyt. Mitä minä teen? PANIIKKI.

Menen vessaan oksentamaan. Onneksi muilla on niin hauskaa että ne nauravat, eivätkä kuule yökkäilyäni.

Tätä tämä nykyään on. Elämässä ei tunnu olevan mitään muuta päämäärää kuin se, miten selviän seuraavan ruokailun ohitse. 'Menen abc:lle, syön siellä. Moro!' Ihmettelen itsekkin, miten tämä kaikki menee enää edes läpi. Äiti on huolissaan syömisestäni. Enemmän kuin koskaan. Olo on kummallinen, en ole ikinä huomannut että äiti välittäisi minusta. Saattaa kuullostaa tyhmältä. 'totta kai se susta välittää, se on sun äiti' Mutta ei. Äidillä on ollut omiakin ongelmia, se erosi sen työstä, aloitti toisen. Se oli virhe. Sille tuli loppuunpalaminen ja mitä kaikkea, en edes muista. Sillä on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa ilman muakin, joten en ole sitä jaksanut omilla ongelmillani kuormittaa. Mutta ei se mitään, olen itsekkin huolissani syömisestäni. Syön liikaa.

Rakastan uutta kameraani ja sitä, että voin muuttaa pois. Mutta tulevaisuus on silti harmaa ja päämäärätön. Kaikki unelmat ovat kadonneet jonnekkin. Toisinaan haaveilen siitä, miten minusta tulee vanhempana rikas ja kuuluisa. Samalla ahdistun siitä, että joutuisin moisen huomion kohteeksi. Ahdistavaa.

Toisinaan haaveilen siitä, että painan 38kg tai vielä vähemmän. Mitä ei tule tapahtumaan koskaan, mutta silti. Haluaisin saada täältä jotain mistä pitää kiinni. Pidän nykyisestä paikkakunnastani, mutta en tunne tätä kodikseni. Täällä ei ole mitään mitä tulisi ikävä. Koko sen ajan kun olen täällä asunut (noin kymmenen vuotta) olen ollut samanlainen. Sanoisin masentunut, mutta en halua käyttää sitä sanaa. Enhän minä OIKEASTI ole masentunut, enhän?
Mutta silti, olen aina ollut alakuloinen.

Kaikki tuntuu niin vääristyneeltä, koko elämä. Tämä maailma. Näen miten mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Kuulen miten kaverini selittää, että hän ei ikinä jaksaisi miestä jonka elämä loppuu siihen että hän on lihonnut 3kg. Muut nauravat. Minua lähinnä itkettää.

Tätä lukiessa kannattaa laittaa taustalle soimaan Ludovico Einadia jos ei muuten pääse melankoliaani kiinni.