Melankolian riemut

Now playing: PMMP – Lapsuus loppui
Now playing: Maija Vilkkumaa – Totuutta ja tehtävää

Nyt kirjoitan nopeasti -jälleen- mitä kuuluu.

No paskaa. Tajusin tässä kirjoitusten välillä, että olen kamppaillut samojen painotavotteiden kanssa koko kesän. KOKO KESÄN. Halusin kesän alussa painaa saman verran kuin nyt.

"Viikon päästä painan x.xxkg!" joo, niin painoin. Ja imperfektissä.

Joka tapauksessa, olen vältellyt tänne kirjoittamista, koska olen ollut sikainfluenssassa. Tämä ei ollut se syy, vaan se miten olen syönyt. Olen viikossa lihonnut monta monta (4kg!!!!) koska syön vaan kaikkea hyvää. Huomaan miten ajatukseni muuttuu ja silmiini saapuu hullunkiilto kun huomaan pullan tai suklaata. Ei EI EIIEIEIE. Kamalaa. RUOKAA. Mitään muuta ei päässäni pyöri. Ensimmäiset pari päivää olin lähes syömättä huonon olon takia. Sitten päätin, että tämän asian kanssa ei pelleille. Älä ole lapsi jälleen. Ja pakotin itseni kotiin ja syömään.

Kuten ehkä rivien välistä luit, muutin siis omaan kotiin elokuun alussa. Helsinki on ihana ja oma rauha taivaallista.

Nyt halusin kuitenkin puhua vuodenajoista. Rakastan syksyä, olen aina rakastanut. Värit, haju, maku, tuuli, sade, illat, tee, runot, kaulaliinat, kamera, metsä, omenat.
Kaikki mitä ihminen tarvitsee.

Olen myös aina vihannut talvea, mutta nyt katsoessani yhden ystäväni isosen kuvaa irc-galleriassa valtasi minut aivan uusi tunne.

Minä odotan talvea.

Haluan ottaa sen haasteena.
Haluan että se viima puhaltaa kasvoilleni.
Haluan sen pimeyden.
Ja sen rännän joka nauraa pienelle ja hennolle ihmiselle, jonka se paiskaa maahan ja sulloo pimeyteen ja epätoivoon.
Haluan seistä sitä vasten, uhkuen rohkeutta, tarmoa, taisteluhenkeä ja voimaa.

Haluan alkaa elää.

Olen kolmannesta luokasta saakka ollut elämättä. Haluan voittaa masennuksen. En halua enää viillellä, vaikka nytkin se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Haluan tuntea, kokea, mennä ja olla.

Vain minä. Ja riittää sellaisena.

Haluan juosta, käydä, matkustaa, nähdä maailmaa.
Tuntea ennen kaikkea.

Itkeä ja nauraa. Huutaa ja raivota. Haluan ystäväpiirin. Haluan kokemuksia, tapahtumia, impulsiivisia retkiä naapurikuntiin.

Haluan kaatua ja lentää syksyn halki, onnellisuuden viedessä minua eteenpäin. Haluan huuta ja raivota, puskea itseni väkipakolla talven läpi. Haluan yrittää viimeisin voimin vetää itseäni kuiville ja kontaten päästä kevään halki. Haluan juhlia voittajana koko kesän.

Haluan kokea elämän matkana, haluan itselleni muitakin päämääriä ja unelmia kuin jokin olemattoman turha ja naurettava "tahdon painaa 40kg". Se kuullostaa korviini tällä hetkellä lapselliselta. Mutta ei näistä pääse yli.

Haluan vastuuta ja elämän. Tajusin juuri, miten palavasti tahdon matkustella. Minne vain ja koska vain. Haluan vain pois täältä.

Eilen lenkkini (oikeastaan olin vain metsässä kävelemässä, ei äiti kipeää lasta lenkille päästä) loppupuolella istuin kaatuneen puun rungolle ja unelmoin siitä, miten voisin vain jäädä siihen. En halua takaisin maailmaan. Yhteiskuntaan. Yäk. Haluan pakoon tästä ulkonäköpaineistautuneesta nyky-yhteiskunnasta joka tappaa lapsia ja nuoria käännyttämällä heidät itse itseään vastaan. Naurettavaa. Eikö kukaan voisi lopettaa tätä hulluutta? Miksi maailma on näin mieletön? Mikä teitä (ja meitä!) kaikkia vaivaa?

Miksi en voi vain lopettaa, alkaa elämään, tuntemaan, lopettaa laihduttamista ja olla normaali. Olla avoin. Voi miksi en? Kertokaa joku.

Minä kuolen ahdistukseeni, joka ei pääse enää millään tapaa ulos minusta. Se paisuu ja paisuu, tavat joilla ennen purin sitä ovat nykyään turhia. Se kaivertaa sisukalujani pois. Tunnen sen kivisen kauhan, jolla se raapii rintakehääni sisäpuolelta. Se haluaa ulos. Minun ei tarvitsisi kuin avata suuni ja puhaltaa se pois, mutta se ei tule. Tai minä en vain osaa.

Tunnen itseni niin mitättömäksi, ihmisen irvikuvaksu nykyään. Miksi elämästä on tehty niin vaikeaa? Mikä minulla on? Miksi en osaa elää?

Lainatkaa käyttöohjeet, minä pyydän.