ehkä ennen jouluu tajuun mikä mus on pielessä

kädet sidottuina hakkaan päätä samaan seinään
niin lujaa että naapurikaan enää unii ei nää
ihmekkös tuo et mielenrauha haurasta kuin lasi
joulukalenterin joka luukun takana kuvasi
mä taidan tietää mitä toivoa lahjaksi
ja usko pois jäät sillä listalla mun ainoaksi
tai no ehkä kaksi lisäystä vielä:
maailmanrauha sekä äitillekin jotain pientä
oot yhtäaikaa päivieni ilo sekä kirous
ja ehkä siinä onki joku kieroutunu hienous
mut nyt ja tässä en pysty havaitsemaan
muuta kun tän turhautumisen ja kait se vaan
sitä onkin lähinnä, siis aika huono diili
mut minkäs teen ku juuttunu oon niin pahasti suhun kiinni

Maanantaina en saa unta, vaikka lupasin yrittää. Tiistai pyörii mielessä. Rise Against tulee vihdoin Suomeen, odotettu ei ollakkaan kuin kolme vuotta.
Silti jokin menee edelle.

Olen paikalla ensimmäinen, syön jogurttia ja mysliä, termosmukista teetä. Se on edelleen niin kuumaa että polttaa kielen. Kaapelitehdas on kaunis usvaisena lokakuun aamuna kello 6.00. M myöhästyy ensimmäisestä bussista, tuskinpa edes yritti tosissaan, taitaa pitää minua hulluna. Mutta tahdon olla täällä ennen A:ta, ei muilla 2698 ihmisellä olekkaan mitään väliä. Kahdeksalta ymmärrän kiertää kaapelin oikealla puolelle, siellä on jo kaksi ihmisitä. He ovat mukavia ja lämpimiä heti alusta saakka ja miten minäkin löysin juuri itsesäni sosiaalisen puolen. Juttelemme paljon, kaikilla on hauskaa. Emme tunne toisiamme tosiaankaan, mutta hauskaa on. Opettelemme tuntemaan, pelaamme Trivial Pursuitia, vettä tihuttaa ja Lauttasaaren näkee jo kohta kaiken usvan tieltä. On tiistai ja kaikki ovat töissä tai kouluissa. Muutaman tunnin kuluttua pihaan kaartaa taksi, J tuli turusta. Söpö poika, ollakseen emo.

Ihmisiä on kymmeneen mennessä jo 7 ja kaikki juttelevat toisilleen. Ohikulkijat katselevat outoa ja värikästä nuorisojengiä, joka istuu aamusta asti pihalla, useimmat pukeutuneet mustaan/muihin maanläheisiin väreihin. Puheensorina on taukoamatonta. Minulla on ylläni kahdet sukat, sekä E3:n villasukat, farkut, t-paita, äidin vanha vihreä-ruudullinen villapaita ja huppari. Laukun päällä makaa Fidasta ostettu khakinvihreä, itsetehty takki. J:n kaveri saapuu, toinen J, mutta sanottakoon häntä vaikkapa VJ:ksi.
J katsoo minuun aina välillä pitkään, mutta koska hän oli pitkään ryhmän ainoa poika, saa hän huomiota myös muilta tytöiltä. VJ-vaikuttaa hiljaiselta, aluksi en edes kuullut hänen nimeään. Illan kuluessa juttelemme paljon, hän on hauska ja puhuu paljon pelkästään minulle. Muista hän ei ole ehkä yhtä söpö kuin minusta, mutta charmi silti vetoaa minuun. Ovia availlaan ja seisomme VJ:n kanssa vierekkäin, hän kiertää oven toiselle puolelle. Juttellemme pitkään. Syön pipareita, joita leivon edellisenä iltana. Outo maku, täällähän on sipulia. Kaikki nauramme; taidat olla aika pro-kokki. A:ta, E:ta ja L:ää ei näy.

Ehkä unohdan heidät nyt.

Hieman ennen ovien avaamista kuulen että joku huutaa. E ja L vilkuttavat iloisesti. A varaa paikkoja.

Kiva nähdä! Jutellaan sisällä lisää.

Juoksen narikkaan ja lavan eteen. Ihmisiä puskee päälle. Kurottelen ja näen A:n. Hän on porukasta ensimmäiseksi sisällä. Petyn, hän todellakin on leikannut kuuluisat rastansa pois. Yritän huitoa, melkein kaadan koko eturivin, mutta ei hän huomaa.

Monen tunnin odotus ja keikka alkaa. Ihmisiä kaikkialla, jokainen riehuu. Olen hieman liian lyhyt eturiviin, ihmiset kiipeilevät päälleni. Huomaan rautatablettieni jääneen kotiin. Syömättömyydestä johtuen kehoni on heikko.
Pyörryttää.
Kaadun ja lyön pääni rautaiseen turva-aitaan.
Turvamiehet nostavat minut pois, tärisen kauttaaltaan.
Viereeni tuodaan hysteerisesti itkevä tyttö. Seinän takana rauhoittuvat humalassa olevat häiriköt. Ensimmäinen tauko ennen encorea, koko bändi tulee katsomaan meitä. Kitaristi Zach yrittää jutella minulle, mutta normaalisti englanninkielinen ajatukseni on täysin katki. En kykene edes nostamaan vesipulloa huulilleni. Zach tuo meille plektrat ja on pahoillaan.

Pääsemme takaisin yleisöön, itkisin jos kehtaisin. Kauneimmat kappaleet alkavat juuri, mutta olen keskittynyt etsimään yleisöstä A:ta. Ei näy, liikaa ihmisiä. Hiki lentää kasvoilleni valtavina pisaroina ja tuntuu lähinnä virkistävältä. Viimein parituntinen keikka on ohi ja valtava ihmismassa valuu pois. Menen etsimään eturiviin jääneitä kenkiäni ja elintärkeää 'bob marley/jamaica'-pipoani. Tila on jo melkein tyhjä, mutta narikassa on parisataa ihmistä, kevyesti. Varmasti tuhat.

Törmään yhtäkkiä A:han, hän juttelee pojalle jota en tunne. Hän ei huomaa minua, heilautan kenkäparia merkiksi.
'Viiden vuoden odotus oli sitten tässä'.
Perinteisesti, aina samat asiat, mutta isommin, hienommin ja paremmin kuin minulla. Vaatimattomat 3 vuotta. Juttelemme suhteellisen kauan. En ole koskaan jutellut hänelle edes 10 minuuttia yhteen menoon.

A luulee minun vihaavan häntä.

Jatkan matkaani ja löydän M:n. Oli lähteny pois eturivistä jo ensimmäisen kappaleen aikana. Makaamme lattialla, hiestä märkänä. Minua pyörryttää, mutta en voi juoda, sillä annoin loput veteni A:lle.

Menen moikkaamaan E:tä, kiva nähdä taas, mihin sä L:n jätit.
Lähden katsomaan josko narikassa olisi tilaa, ei ole. Olen menossa M:n luo, mutta näen A:n. Se sama poika yrittää mennä vielä juttelemaan hänelle, mutta A kuiskaa jotain, osoittaa minua ja lähtee. 'tiiätkö mistä tästä mestasta saa jotain muuta kun alkomahoolia'

Pidän A:n murteesta. Kaikki samalta seudulta tulevat ystäväni puhuvat samalla tavalla.
Ehkä alhaalla oli limuautomaatti, en ole varma.

Makaamme M:n kanssa lattialla vielä hetken ja valumme narikkaa kohden. Edelleen satoja ihmisiä. Minua huippaa edelleen, menen ovelle odottamaan. Saisinko happea, M jää jonoon. Näen VJ:n, pitkästä aikaa, nauran. Hän sanoo jotain, en kuule. Hymyilen ujosti ja hän lähtee. Koko valtavasta jengistä jonka tapaan, VJ asuu lähimpänä. Vuosaareen pääsee nopeasti metrolla, mutta en tiedä missäpäin hän asuu.

E ja L tulevat, juttelen heille hetken. L on aina yhtä letkeä ja E äänekäs. Ihania persoonia, rakastan. M saapuu ja E ja L menevät pihalle.

Siirrymme M:n kanssa ulos, josko minulla olisi jotain syötävää. LIDL:n sipsejä, yäk. Pakko ottaa, muuten pyörryn metroon. Näen A:n, raukka harhailee pihalla yksin. Istumme kävelytien laidassa M:n kanssa, on pimeää mutta A huomaa kun puolihuolimattomasti moikkaan.
E ja L on kateissa. Lähtiköhän ne jo.
Tuolla ne kerää pulloja. Osoitan rakennuksen nurkkaan.

A lähtee ja M ehdottaa nukkumaanmenoa. Kello on 23.05. Valehtelen, että viimeinen metro lähtee 23.15, emme ehdi. Lämmitellään vielä hetki. Ai pakkasessa M nauraa.

Olen kaivannut tätäkin. Minne meidän yhteytemme katosi? Vaikeaa istua koulunpenkillä, kun kukaan ei ymmärrä kokonaista tarinaa, yhdestä ainoasta katseesta. Messengerissä viestit on helppo ymmärtää väärin ja M tuntuu kaukaiselta. Edes pienen hetken tunnen sen taas. Minua hymyilyttää ja nousen seisomaan ja hyppelehdin.

A hyökkää istumaan paikalleni. Löysin ne, niin nyt voin tulla tänne hengaamaan teijän kanssa.
Jäädyn henkisesti.

'Tajusin tossa justiinsa, etten oo syöny mitään 14 tuntiin.' Säpsähdän.
'Sehän on paljon! Ota tästä sipsejä, vaikka eivät olekkaan kovin ekologisia ja eettisesti valmistettuja. Taattua LIDL-laatua.'
'LIDL on aika hyvä', vastaa A.
'Ai missä mielessä.'
'No ehkei, mutta kyllä nää nyt menee.'

Kertoo tarinaa julisteesta, oli nähnyt minut jo jonossa, vaikuttaa olevan täpinöissään. Ensimmäisetä kertaa tajuan, miten mukava A oikeasti on.
Pitäiskö mennä, että ehditään E:n ja L:n kanssa vikaan metroon.
Koska se menee, kysyn.
En tiiä, mutta vois mennä kattomaan.
M katsoo minuun ja valun taas valheeseen.
Se meni jo, joudutte kävelemään.

Voihan vesipuhveli. A lähtee hetken kuluttua etsimään muita ja me M:n kanssa lähdemme kävelemään keskustaan. Kierrämme toiselta kujalta kuin A, E ja L, mutta kuitenkin seuraavassa mutkassa törmäämme heihin.

Miten täältä pääsee keskustaan.
No ihan pelkkää suoraa.

Juttelen E:n kanssa, muut kävelevät edellä. A vilkuilee olkansa yli. Lopulta E, A ja L menevät edeltä nopeampaa, me valumme M:n kanssa kaukana perässä.

Kilometrin jälkeen A huitoo tien varressa. Huidon takaisin ja osoitan oikeaa tienhaaraa.

Sen jälkeen hän ei enää katso taakseen.

00.25 lähtee aamuyön bussivuoro. Oltaisiin oltu tunti sitten jo metrossa, mutta minä olen onnellinen näin. Rautatieasemalla näemme kaksi tyttöä, jotka olivat jonossa mukana. Menemme juttelemaan, he ovat kateellisia plektrastani. Niin oli A:kin. Nyt meidän pitää mennä bussiin.

Asunnolla on vielä valot, kämppikseni eivät nuku vielä. Iltapalaksi minulle jogurttia ja piparitaikinaa, M syö tonnikalaa. Toisella keliakia ja toinen on kasvissyöjä. Nukahdamme kaatopaikanomaiseen huoneeseeni. M:n patja mahtaa olla epämukava, se on pienen lattiani keskellä, valtavan tavarakasan päällä, pohdin juuri ennen kuin nukahdan.
Aamulla kello herättää liian aikaisin.

Minua hävettää päähänpinttymäni A:sta. En ole ihastunut häneen, mutta miksi välitän niin paljon?
E2 kysyi joskus Miksi sä oot sille niin ilkeä, kun sehän yrittää olla sun kaveri.
S uteli taannoin miksi en laitaisi rastoja, sopisivat tyyliini ja korostaisivat persoonaani.

Olen kyllä harkinnut, mutta A:llakin on ja ollaan jo ihan tarpeeksi samanlaisia, en tahdo että ihmiset enää jankuttaa tästä.

Miksi sä aina mietit mitä A tekee, kysyy S

En tiedä.

Se on totta, ei hajuakaan.
Minulla meni tiistainkin jälkeen 3 päivää pyytää A:ta kaveriksi Facebookissa, sekin oli jo todella saavutus. Olemme tunteneet/tietäneet toisemme jo 1½vuotta. (Onko siitä jo niin kauan? Aika on petollista)

Lauantaina varaan paikkani Maata Näkyvissä festareille ja varmistaakseni, että törmään A:han, ilmoittaudun töihin ruokalaan. Sekin on kasvissyöjä ja tulee varmasti erikoisruokajonoon lounaalla.

Keskiviikkona näin vanhoja kavereitani entiseltä paikkakunnaltani, niillä oli joku koulun järjestämä matka. Ai et enää dissaa A:ta. No onhan se ihan mukava.

Kävelemme level7:aan. Juttelen O:lle paljon. Loistava poika, olenkin kaivannut sitä. Ja puheesta päätellen tunne on molemminpuolinen. Kyllä tästä vielä pääministeri tulee. Nauramme. Paljon vanhoja luokkakavereita, muistaakohan A2 vielä, kun meillä oli juttua? Tuskinpa. Huomaan että hän onkin oikeasti hauska, eikä vain hyvännäköinen.

Torstaina menen kaverini kanssa katsomaan JTS:n finaaleja. A:n yksi parhaista kavereista pääsi finaaliin, nuorempi kuin muut. Mukava heppu tämäkin. Rautatieaseman tunnelissa tunnistan bloggaajan, mutta olen aivan liian ujo mennäkseni juttelemaan. Olisi pelottavaa jos joku tietäisi mitä ajattelen ja näkisi miltä näytän. Näitä kahta maailmaa en halua sekoittaa.

Huomenna näen J:n ensimmäistä kertaa viikkoon, en tiedä oliko hän matkoilla vai kipeä, mutta pelkään, että en välitäkkään tästä kiehtovasta ihmisestä enää. Vaikka kaipaan sitä tunnetta, kun yhdestä katseesta tunnen hänen istuvan viereeni vilkkaalla käytävällä.

En pysty tähän, olen liian sekaisin.