kun lopulta kaadun

teen sen näyttävästi

En muista koska olen viimeksi käynyt täällä
tai mistä olen viimeksi puhunut.
En muista mitä minulle kuului.
Tiedän vain, että elämä on tässä ja nyt.

Olin viime perjantaina Anna Puun konsertissa.
Suosittelen lämpimästi kaikille teille, jotka olette eksyneet blogiini. Keikka oli loistava!
Sen loputtua lähdin kotiin. Kello oli puoli yksi, olin yksin hietaniemessä ja totesin, että minun pitää kävellä rautatientorille. Lähes juosten kävelin. Hymyilin ja kyyneleet valuivat poskeani pitkin. Oli yö ja Helsinki oli valoisa. Minulla ei ollut nälkä, vaikken ollut syönyt mitään 7-8 tuntiin. Ihmiset katsoivat minuun pitkään, kun nauroin ja itkin samaan aikaan, kun juoksin erottajalla.

Minä nimittäin tajusin jotain.

Elämä surullisena on ajanhukkaa. Jos ja kun elän täällä vain kerran, miksi tuhlaan sen johonkin näin turhaan? Miksi kuljen aina mieli maassa, en uskalla tehdä, sanoa, puhua tai tehdä mitään uutta, jännittävää, rohkeaa. Koska olen niin ... niin, heikko? Ujo, pelkuri suorastaan!

Olen pari viikkoa ollut eräänlaisella kuurilla. Olen pakottanut itseni syömään, edes kerran päivässä. Ja uskokaa tai älkää, se on todella hankalaa! Syön koulussa ja tulen kotiin. Yritän syödä toistamiseen, aina en muista tai jaksa, mutten moiti tästä itseäni.

Haluan arvostaa itseäni! Haluan itsetunnon!!

Olen ollut koko nuoruuteni niin maassa. Minua on lyöty henkisesti ja fyysisesti, mutta pahin piiskuri olen ollut itse. Nyt yritän kahlita oman ääneni pois, ja elää ilman sitä. Voitteko edes kuvitella?

Melkein itken tätä kirjoittaessani, mikä tekee tekstistäni heikkoa. Olen vain niin väsynyt, turta ja pettynyt tähän ainaiseen ikävään. Olen vihdoinkin -vaikka vain henkisesti- niin pieni. Olen niin loppu.

Minun on pakko yrittää. Koitan kääntää sen tahdonvoiman, millä olen pilannut sieluni 16:ssa vuodessa päälaelleen. Yritän kahlita sen ja saada sen voiman taisteluun terveemmän ja normaalimman elämän puolesta.

Ennen tänne kirjoittamista vilkaisin nopeasti blogipäivityksiä. En tahdo takaisin siihen jamaan.

Blogien nimet kertovat huonosta itsetunnosta ja kuvissa vilahtelevat photoshopein muokatut, tai muuten vain laihuuteensa kuolleet tytöt.

En tahdo sinne. Haluan sieltä pois. En tiedä missä olen, olen ehkä siinä välissä.

Olen niin yksin. Minulla ei ole ketään kenelle tämän kertoisin. En uskalla hakea apua, koska pelkään että minulle nauretaan. Ei minulla ole enää ystäviäkään. Vanhat ystävät tuntuvat vain liukuneen kauas. Tunnun olevan heille vain ilmaa, suorastaan haitta. Tuntuu että he pitävät minua etuoikeutettuna kun olen muuttanut pois. Että olen ylimielinen tai muuta. Tuntuu, että he kaipaavat minua vain jos halauavat saada minulta jotain. He eivät soita ja kysy mitä kuuluu. Saan vain viestejä "Voitko tulla meseen lähettämään ne kuvat". Yritän heittää vitsejä, virittää keskustelua. En onnistu. Mikä on muuttunut? Miksi rakas ystävä olet niin kylmä? Mitä olen tehnyt? Tiettäisittepä vain, mitä käyn läpi! Tuntisittepa minut oikeasti! Tietäisittepä vain, miten heikko olen, vaikka esitän vahvaa! Vaikka kerron, että minulla on täällä jo paljon ystäviä, voin silti olla yksin.

Ymmärtäisittepä vain! Edes kerran.

Ystävät Helsingissä ovat lähinnä kuorta. Olen tuntenut kaikki alle 3kk. Mitä iloa?

En tiedä mitä sanoisin teille. En uskalla käydä täällä. Haluaisin melkein kadota tästä yhteisöstä. En tahdo/halua/uskalla lukea muiden blogeja. En vain voi. En ole tarpeeksi vahva. Se syö minua heti, kun näen jonkun painavan vaikkapa 48kg. En vain pysty. Haluaisin heilauttaa kättäni nyt hyvästiksi tälle alueelle/näille ihmisille elämässäni, mutta en voi. Haluan pitää takaoven auki. En tiedä miksi, tiedän vain että se ei ole turvallista. Haluan tulla tänne vielä ja palata, voittajana tytöt! Haluan palata voittajana, terveellä itsetunnolla! Haluan palata ja rakastaa ja pelastaa teidät kaikki. Haluan vain olla onnellinen. Nyt meni taas tähän, joten

Näkemisiin.


P.s. Haluan vielä rohkaisuksi teille kertoa, että aloitettuani "normaalimmat ruokatavat", en ole lihonnut. En ole myöskään rajusti laihtunut, hieman ehkä, mutta paino ei siis ole noussut. Ehkä runsaan nesteenjuonnin takia. Mutta tiedän, ja uskon, että tämä on minulle hyväksi. Vaikka edelleen heikottaa nousta ylös, niin sydän ei enää hakkaa iltaisin kun menen nukkumaan.

Voisi melkein kuvitella että minulla on kaikki hyvin.