27.7.2009

Ei tästä tule mitään. Siitä on taas miljoona vuotta kun kirjoitin tänne viimeksi. En jaksa kirjoittaa. Vihaan blogin ulkoasua ja kaikkea.

Elämä on katkonaista.
Syön, en syö.
Liikaa tai liian vähän.
Ahmin tai paastoa.
Paino nousee ja paino laskee.
Jaksan kirjoittaa, en jaksa kirjoittaa.
Ihastun ja vihaan.
Kaipaan ja raivoan.
Minut hyväksytään porukkaan, minua syrjitään.
Uskon ja en usko.
Olen vahva ja olen heikko.
Tunnen ja en tunne.

Ystäväni sanoo:
'vihaan tätä, kun tunteet menee laidasta toiseen, heittelehtii. toivon ja odotan että murrosikä menee ohi, jos se johtuukin vaan siitä. kunpa ei tuntisi ollenkaan.'

Jään miettimään tätä. Olin harmaanläikikkäässä, pahanhajuisessa paperimassassa koko kevään ja kesän alun, koska en tuntenut. Toisaalta, nyt tunnen. Edes vähän.

Katsoimme eilen elokuvaa häistä. Tajusin että tunteet voivat kasvaa valtaviksi. Vaati paljon tunnetta rakastaa toista 50-vuotta. Minun tunteeni vasta syntyivät. Ne heräsivät sen jälkeen kun joku oli tappanut ne. Ne ovat valonarkoja, pieniä, heikkoja. Todella kornia, minä olen iso ja valtava tankkeri.

Ystäväni jatkaa kyselemällä meiltä kahdelta paikalla olevalta, miten olemme muuttuneet kesän aikana.

'I, entäs sä? Miten sä oot muuttunu kesän aikana?'
'No en nyt tiiä, oonko mitenkään.. En tiiä, ei mitäään'

Raavin samalla ruuvimeisselillä Raamatun kantta, vedin koko kansikuvan irti.

'Musta susta on tullu ulospäinsuuntautuneempi, siis sun kanssa voi keskustella enemmän. henkilökohtasiakin.'

Ei, miten voitkaan olla väärässä rakas ystäväni. En todellakaan ole kertonut kenellekkään henkilökohtaisia asioita. En. Aiemmat salaisuudet on nykyään niin pieniä, että niitä voi sivuta, kun on nämä uudet. Valtavat, kasvavat päivittäin, ovat teräväreunaiset ja satuttavat minua mutta kukaan ei näe.

Olin parillakin leirillä tässä välissä. Toisella leirillä juttelin T:n kanssa.
'Oot hyvin aikuismainen. Susta näkee, että sun elämäs on vakaata ja rauhallista. Sulle voi antaa vastuuta. Oot tosi älykäs ja paljon ikäistäs vanhempi.'

toistan: 'susta näkee että sun elämäs on vakaata ja rauhallista'
Teki mieleni ruveta itkemään, vaikken muista koska olisin sitäkin tehnyt viimeksi. Olen nähnyt niin paljon vaivaa saadakseni kaiken näyttämään normaalilta. Toisaalta huudan ja rukoilen että joku auttaa. Olen niin sekaisin ja hajalla. Olen lopussa.

Ja mitä muut näkevät?
'Tasaista ja rauhallista elämää'
Sairas mieleni iloitsee voitostaan.

Nythän voin jatkaa, laihduttaa hamaan loppuun asti. Kukaan ei estä. Kukaan ei kaipaa.

Kukaan ei huomaa.

Normaali minä sanoo, että tee jotain.
Muuta elämäs.
Ota sitä niskasta kiinni.
Käännä sen suunta.
Tällä tiellä ei ole suuntaa.
Sun pitää heittää sun elämäs takasin.
Se vaatii vahvuutta ja taisteluja.

Mutta sinne en tahdo.

Tämä elämä on paljon helpompaa. Helpompaa luistaa vastuusta.
Peitellä totuutta ja olla piilossa muilta.

Pelottava ajatus, että kukaan ei tunne minua.
Kukaan ei tunne henkilöä X.
Kukaan tässä maailmassa ei ole koskaan tavannut henkilöä X.
Häntä ei ole olemassa.

Tai on. Hän on kuin muinaisista saduista. Taruista ehkä enemmän. Noita on taikonut kauniin Prinsessan hirveän ja iljettävän monsteripuvun alle. Prinsessa ei pääse pois. Omin voimin ainakaan. Tarvitaan joku, joka avaa puvun napin. Mutta nappi on piilossa. Vaikkapa kantapäässä, jonne ei kukaan vahingossakaan eksy katsomaan. Prinsessalla on puvussaan kuuma ja hän haluaa pois. Mutta noita on ohjelmoinut prinsessan tottelemaan pukua ja se käskee hänen piilotella puvun nappia,
aina ja ikuisesti,
hamaan loppuun saakka,
keinoja kaihtamatta,
ainiaan ja kaikkialla.

Siispä kukaan ei ole kuullutkaan napista. Kukaan ei tiedä sen olemassaolosta. Mutta se on. Kukaan ei tiedä Prinsessan olemassaolosta. Kaikki näkevät ja tuntevat Hirviön. Hirviön jota kukaan ei rakasta ja jota kaikki kaihtavat.
Hirviö on todellisen täydellisen yksinäinen, keskellä muiden täydellistä maailmaa. Hirviöllä on tasainen ja rauhallinen elämä. Hän pääsi huippukouluun. Hän muuttaa kaupunkiin. Hänellä on tulevaisuus. Hänellä on ura. Hän on lahjakas.

Mutta hirviötä ei ole.

Hirviö on feikkiä, iso suuri satu. Valtava näytelmä. Näytelmän päähenkilö kuoli ennen tarinan alkua. Hänen tarinansa on kaikkien silmillä, piilotettuna rivien väliin. Kaikki näkisivät sen, mutta kukaan ei katso. Henkilö seisoo kaikkien edessä, kaikki näkevät hänen lävitseen, mutta kukaan ei näe häntä. Hän itkee ilmeetöntä ja kyyneletöntä itkuaan, ja kukaan ei kuivaa olemattomia kyyneleitä. Vaikka hän kuolisi kukaan ei huomaisi. Tarina on jo ennestään tyhjä ja täysin pelkkää kulissa.
Prinsessa ei uskalla tulla esiin, koska tietää että muut haluavat Hirviön.
He haluavat sen täydellisen maailman jossa ei ole mitään vikaa.
Paitsi se miltä Hirviö näyttää.

He eivät halua hajoittaa unelmiaan katsomalla todellisuutta. Olisi se niin väärin. He ovat kovasti raataneet saadakseen kauniit maalit kulisseihin.

Joten Prinsessalla ei ole hajuakaan miten jatkaa.

All of my dreams are all I see,
try not to wake me, can't you see?
All of my dreams are all I wanna see,
try not to wake me,
try not to wake me,
trapped inside my own dreams,
I'm not complaining,
leave behind all I offer your kind,
here we could disappear.

Dead by April - All of my dreams